Oli jo aikakin jättää La Coruna taakse ja suunnata kohti uusia paikkoja. Olemme Suomessa olleet luonnonsatamien ystäviä ja nyt alkaa taas olla ankkurointi mahdollisuuksia. Joten mielessä ankkurilahti starttasimme iltapäivällä kohti iltaa ja yötä.
Matka alkoi vastatuulessa, kuinkas muutenkaan ja oli olemattomat 2 m/s. Purjehdittiin ja startattiin moottoria vuorotellen. Välillä vain annettiin tuulen ja virran viedä samalla uistellen, olihan juuri suuri tonnikala lipunut ohi, mutta mitäpä se nyt meidän vieheeseen olisi napannut. Aurinko paistoi ja lämpötila oli 30 astetta. Kuulemma epätavallisen lämmintä tähän vuodenaikaan, sanoivat espanjalaiset, johon vain vastasimme – grasias! Tuuli vaihteli taas suuntaa, mutta illalla alkoi jo pysytellä samassa suunnassa. Kosteus oli taas uskomaton, koko istuinkaukalo oli läpimärkä, vaatteet nihkeitä ja kylmyys alkoi tunkeutua iholle, silmälasejakin sai kuivata kokoajan. Johan sitä oli lorvailtu monta päivää, että oli aika taas totuuden tulla esille. Ei tässä millään aurinkomatkalla olla.
Valvoimme molemmat koko yön ja vahdimme vuorotellen. Meri oli kaunis, sillä oli täysikuu. Merenpinta heijasti kuunvalon hienosti ja kaikkialla oli hiljaista. Vaihdoimme isogenuan jossain vaiheessa pieneen ja hyvä niin, sillä aamuyöstä tuuli alkoi voimistua ja lopulta se oli yli 10 m/s ja myötäistä. Aallot työnsivät venettä eteenpäin tuulen kanssa ja surffasimme hyvässä vauhdissa kohti Finisterreä. Saavuimme juuri päivän valjettua (joka muuten on kahdeksan jälkeen aamulla!) niemen kärkeen ja paikka oli täynnä yksinään pikkuruisista veneistä kalastavia miehiä. Ja pyydyksiä oli koko meri täynnä. Serenalla alkoi slalom-osuus ja maalina oli ankkurilahti aivan hiekkarannan edustalla. Bonuksena sai valita minkä tahansa pyydyksen potkurin ympärille. Jätimme bonukset seuraaville pujottelijoille.
Matka alkoi vastatuulessa, kuinkas muutenkaan ja oli olemattomat 2 m/s. Purjehdittiin ja startattiin moottoria vuorotellen. Välillä vain annettiin tuulen ja virran viedä samalla uistellen, olihan juuri suuri tonnikala lipunut ohi, mutta mitäpä se nyt meidän vieheeseen olisi napannut. Aurinko paistoi ja lämpötila oli 30 astetta. Kuulemma epätavallisen lämmintä tähän vuodenaikaan, sanoivat espanjalaiset, johon vain vastasimme – grasias! Tuuli vaihteli taas suuntaa, mutta illalla alkoi jo pysytellä samassa suunnassa. Kosteus oli taas uskomaton, koko istuinkaukalo oli läpimärkä, vaatteet nihkeitä ja kylmyys alkoi tunkeutua iholle, silmälasejakin sai kuivata kokoajan. Johan sitä oli lorvailtu monta päivää, että oli aika taas totuuden tulla esille. Ei tässä millään aurinkomatkalla olla.
Valvoimme molemmat koko yön ja vahdimme vuorotellen. Meri oli kaunis, sillä oli täysikuu. Merenpinta heijasti kuunvalon hienosti ja kaikkialla oli hiljaista. Vaihdoimme isogenuan jossain vaiheessa pieneen ja hyvä niin, sillä aamuyöstä tuuli alkoi voimistua ja lopulta se oli yli 10 m/s ja myötäistä. Aallot työnsivät venettä eteenpäin tuulen kanssa ja surffasimme hyvässä vauhdissa kohti Finisterreä. Saavuimme juuri päivän valjettua (joka muuten on kahdeksan jälkeen aamulla!) niemen kärkeen ja paikka oli täynnä yksinään pikkuruisista veneistä kalastavia miehiä. Ja pyydyksiä oli koko meri täynnä. Serenalla alkoi slalom-osuus ja maalina oli ankkurilahti aivan hiekkarannan edustalla. Bonuksena sai valita minkä tahansa pyydyksen potkurin ympärille. Jätimme bonukset seuraaville pujottelijoille.
Ankkuroimme ja aamiaisen jälkeen nukuimme muutaman tunnin. Hentti viritti jollan veteen ja minä raivailin kuivatetut vaatteet kaappeihin. Teimme kierroksen jollalla kokeillen mustekala viehettä. Turha toivo, vaikka olimme kyselleet valmiiksi paikallisilta jo perkaus- ja paisto-ohjeet. Täytyi tyytyä possuun ja vihannespaistokseen. Teimme kiepin kaupungille jollalla ja kävelimme yhden ihmisen levyisiä kujia pitkin, käyden välillä drinkeillä, ostaen patongin ja jäätelöt. Takaisin jollaan pompattiin ennen pimeän tuloa ja suuntasimme venettä kohden, jonne olimme jättäneet ankkurivalon palamaan. Varmuuden vuoksi.
Ja niinhän siinä kävi, kuten Hentti pelleillessään sanoi, että bensa loppui! Olimme melko kaukana veneestä ja vasta-aallokko sekä – tuuli riesana. Siinä sai soutaa muutaman vedon, ennen kuin Serena oli vierellä.
Onneksi oli sattunut airot mukaan. Kävi ilmi, että minun soutamistaidoilla ei veneelle olisi päässyt, sillä jolla pyöri melkeinpä ympyrää. Oli pimeä, kun pääsimme perille.
Ja niinhän siinä kävi, kuten Hentti pelleillessään sanoi, että bensa loppui! Olimme melko kaukana veneestä ja vasta-aallokko sekä – tuuli riesana. Siinä sai soutaa muutaman vedon, ennen kuin Serena oli vierellä.
Onneksi oli sattunut airot mukaan. Kävi ilmi, että minun soutamistaidoilla ei veneelle olisi päässyt, sillä jolla pyöri melkeinpä ympyrää. Oli pimeä, kun pääsimme perille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti