Esquadra 751

Odottavan aika on pitkä ja niin se tuntui silloinkin, kun odottelimme apua tulevaksi.
Ensimmäinen näköhavainto oli lentokoneesta , joka oli kumma näky, sillä moneen päivään ei ollut näkynyt muuta kuin aaltoja. Lentokone lensi melkoisen matalalla muutaman kerran veneen yli ja ensimmäinen ajatus oli tietenkin, että SE pelastaa meidät mutta MITEN?

Hannes hoiti sisältä käsin (tai antenni luukun reunasta ulos kohdistettuna) yhteyttä pelastusmiehistöön ja selvisi, että lentokone yrittää saada meistä näköhavaintoja. Mutta allokon ollessa niin korkea se ei pystynyt näkemään, vaikkakin Epirb lähettikin sijantiamme kokoajan.

Annoimme lentokoneelle ohjeita mistä suunnasta se lähestyi venettä ja milloin se oli  veneemme yläpuolella. Muutaman ristiinajon jälkeen se pytyi havainnoimaan meidät ja antamaan siten helikopterille sijaintimme. Helikopterissa ei ollut ylimääräistä polttoainetta tuhlattavaksi etsintään, sillä se joutui lähtemään vajaalla määrällä ajansäästämiseksi, että pystyisi pelastamaan meidät valoisan aikaan.

Saimme ohjeet heittää pelastuslautan mereen ja sitoa kaikille liivittömille lepuuttajia käsiin.Ja keula vastatuuleen! Herranjestas, sittenhän vene voi mennä voltin, sillä aallot olivat niin isoja.
Hentti sai  keulan tuulta kohden ja heitettyä pelastuslautan mereen ja kuten tavallista se meni ylösalaisin. Kovalla työllä se kääntyi oikeinpäin ja Hentti sai sen sidottua takakaiteeseen kiinni ( veneilijät, miettikää jos teillä on lautta siellä kannella keulassa...)
Uimaportaat alas ja lautta suht lähelle venettä.Onneksi oli hyvä taavetti, josta sai tukea hypätessä.

 Tässä vaiheessa helikopteri pörräsi jo yläpuolella ja mukaan pystyit ottamaan kaiken mitä taskuun sait mahtumaan - eli käsi-vhf, vesitiivis taskulamppu, puukko tai muuta vastaavaa. Osalla porukasta oli lompakko mukana, mutta passit jäivät venepapereiden kanssa vesitiiviisen kassiin eikä sitä enää saatu purerttua auki saati että taskuissa olisi ollut tilaa.
Harvoin tulee lähdettyä veneestä sellaisella tavalla - ei sitä tiennyt lukitako ovet vai jättääkö avaimet luukkuun? Mitä veneelle tulee tapahtumaan? Löytääkö sen joku ja sen tarvitsee mennä sisälle? Varastaako sen joku? Miljoona kysymystä eikä yhtään vastausta.

Hannes hyppäsi ensimmäisenä lauttaan ja ämpäri heitettiin seuraavaksi, sillä siellä oli melko paljon vettä äyskäröitäväksi ylösalaisin menon seurauksena.
Katriina hyppäsi seuraavaksi ja minä sitten, viimeisenä Hentti. Hannes sai leikata melko pitkään köyttä poikki, ennenkuin se katkesi. Sitten oltiin omillamme.
Ykskaks pintapelastaja "hyppäsi" sisään. Sisääntulo oli kuin elokuvissa murtovarkaiden laskeuduttua vaijereilla rikospaikalle. Kaveri ei puhunut sanaakaan, katsoi vain kierroksen ympärilleen ja viittasi  äänettömästi minulle, että sinä, kädet ylös. Siinä samassa minulla oli valjaat kainaloiden alla ja kaveri viittasi, että mene ulos veteen ja odota.
Pelastuslautassa (joka muuten onneksi oli kuuden hengen, sillä meitä oli viisi plus vettä!!!) oli pieni tasanne ulkopuolella. Hentti sai äänettömän käskyn mennä ulos ja kaveri alkoi kiinnitää valjaita Hentin kainaloiden alle. Minä odottelin vedessä, välillä veden alla ja välillä yläpuolella.Onneksi on tottunut snorklaamaan ettei mennyt paniikkiin. Pidin kiinni lautan ulkoreunassa olevista lenkeistä oikealla kädellä. Yhtäkkiä pintapelastajan ote lipsahti Hentistä, mutta en vielä tänäkään päivänä ymmärrä, miten oli tilanteen tasalla ja sain Hentistä otteen. Muuten olisi mies mennyt aaltojen sekaan. Oikea käteni nyki ja repi aallokon mukana ja vasemmalla kädellä sain raahattua Hentin pelastajan ulottuville. Pian olimme molemmat valjaissa ja nosto ylös alkoi.
Hannes tuli seuraavalla nostolla ja Katriina pintapelastajan kanssa.Pelattiin aikaa, sillä pimeys oli tulossa ja polttoainetta ei ollut loputtomiin.

Helikopterissa oli valtava melu ja kommunikointi meni yleensä elekielellä. Meidän käskettiin riisua märät vaatteet pois ja tilalle saimme pyjamat sekä huopia ja "termopeitteitä". Kello oli kaiketi 9 tai 10 illalla.
Lämmityslaitteet puhalsivat lämmintä ihanasti jääkylmiin vartaloihin.

Serena oli pieni valopallo alhaalla meressä ja näytti niin orvolta. Koko tilanne oli niin epätodellinen!Eihän tällaista tapahdu kuin elokuvissa.

Helikopterissa kyseltiin tietenkin onko joku loukannut itsensä ja milloin on viimeksi syöty. Olihan aamiaisesta yli kaksitoista tuntia ja sen jälkeen oltiin imeskelty muutama keksi märissä vaatteissa.Mutta ei sitä nälkää ollut edes huomannut.

Saimme syötävää ja juotavaa. Henkilökunta oli tosi huolehtivaista. Koska polttoainetta oli vähän, jouduimme laskeutumaan Pohjois  Portugaliin tankkaamaan ja samalla meiltä tarkistettiin henkilöllisyys.

Sieltä jatkoimme matkaa Lissabonin lähelle, Montijon alueelle, missä pelastusyksikkö Esquadra 751 on päämaja.Heidän sivustolta muuten löytyy viimeinen kuva Serenasta, otettu helikopterista.(www/po/esq/751/)
Kello oli kuusi aamulla ja selvisi, ettei meidän tarvitse täytellä mitään papereita ja koko operaatio oli ilmainen! Heillä oli ainut kaino toive - jos antaisimme heidän kokoelmaan meidän pelastusliivit. Annoimme ne enemmän kuin mielellään. Halasimme pitkään ja hartaasti kiitellen heitä hyvästä työstä.
Pelastusmiehistö soitti Suomen Suurlähetystöön kuuden aikaan ja ensimmäiseksi meiltä kysyttiin onko meillä rahaa (on ja luottokortti) ja suositeltiin ottamaan hotelli. Ja sitten palaamaan virka-aikaan uudestaan.
Pelastusmiehistö soitti meille hotellin ja järjesti meille kyydin sinne.Hannes lähti Katriinan seuraksi sairaalaan, sillä Katriinan polvi oli kipeä. Onneksi se ei ollut vakavaa.

Kello 7 saavuimme hotelliin sairaalapyjamat päällä ja kaksi jätesäkillistä suolaisia sekä märkiä vaatteita mukana. Vastaanottovirkailija ei katsellut meitä suopein silmin, vaikka armeijan autokuski selosti hänelle tapahtuneen. Saimme maksaa varmuuden vuoksi etukäteen (!)ja huoneesta olisi poistuttava viimeistään kello 12 eli 5 tnnin kuluttua. Olipas kaverilla joustoa... Aamiaselle lampsittiin pyjamat päällä ja arvata saattaa, että bisnessihmiset pitivät meitä kummajaisina.

Torkuimme muutaman tunnin ja kello12 aikaansoitimme Suurlähetystöön. Saimme ohjeet mennä Lissabonin keskustan poliisilaitokselle hakemaan paperit passeja varten. Passien hinnaksi ilmoitettiin 160 e. Kyselimme, josko saisimme soittaa omaisille sieltä tai lähettää sähköpostia. Suositeliin hoitamaan ne jostain muualta.

Pyjamajengi lähti  sitten taksilla keskustaan.

Poliisilaitoksella saimme vain kuulla, etteivät he sellaista paperia kirjoita, missä passi on hävinnyt, sillä nehän ovat veneessä ja vene lähettää kokoajan koordinaatteja! Eli ne ovat tallessa. Virkailija ei muutenkaan ollut aluksi yhteistyöhaluinen, mutta onneksi esimies sattui sivusta kuulemaan tarinamme ja ilmoitti, että meitä on autettava.
Saimme soittaa sieltä mm. vakuutusyhtiölle.

Loppujen lopuksi soitto Suurlähetystöön selvitti tilannetta, että oikeastaan emme tarvitsekkaan sellaista paperia... voi p---ele, että piti tulla taksilla ja pyjamissa turhaan keskustaan. Nyt piti taas ottaa taksi Suurlähetystöön, sillä käveleminen paperitohveleissa oli melkoisen hankalaa.
Kello oli jo kolme ja taas on menty pelkällä aamupalalla.

Omistan seuraavan kirjoituksen Lissabonissa vietetylle ajalle, mutta nyt pieni tauko...tuskin sinäkään loputtomiin jaksat lukea..
Hyvinkää hiljenee...