Translate

maanantai 25. marraskuuta 2013

Aloitusblogista on kulunut 3 vuotta

Voi jukra, kylläpä siitä on aikaa ja matkalla on tapahtunut niin paljon.
Muistan kun asiakkaat ja tuttavat ehdottelivat minulle aikoinaan, että kirjoittaisin matkastamme blogia.
Minä, joka olin kouluvuosina melkeinpä maksanut vierustoverille, että olisi kirjoittanut aineen puolestani. Minä, joka en ollut koskaan kiinnostunut valokuvauksesta ja minä, joka inhosin tietokoneen käyttöä. Minä, joka vannoin käsityön enkä tekniikan nimeen.

Mutta se uusi minä aloitti blogin ja taival oli alkuun tuskainen. Muistan ne monet ärräpäät, kun yritin satamissa siirtää tekstiä tai kuvia ja sain ne katoamaan kummasti jonnekkin. Kirjoittaminen ja valokuvaaminen vei aikaa, mutta matka antoi onneksi kokoajan uusia ideoita. Lenovo tuli tutuksi ja netin löytäminen mitä ihmeellisimmistä paikoista muuttui arkipäiväksi. Meille kasvoi hyvä vainu, mistä ja miten löytää nettiyhteys.
Silmieni edessä oleva kaunis näkymä tallentui lukuisten harjoitusten kautta kameran muistikortille oikeanlaisena ja sieltä blogiin. Sadasta kuvasta oli yleensä vain muutama julkaisukelpoinen.

Lukijoiden ja sivustoilla käyntien määrä yllätti iloisesti ja kommentteja oli mukava saada. Ikäänkuin ystävät ja sukulaiset olisivat olleet välillä matkalla mukana.

Kirjoittaminen on jotenkin helppoa sellaisessa ympäristössä, missä on niin paljon anonyymejä. Ja tietenkin matkalla luonto, ihmiset ja elämäntyyli olivat niin erilaisia kuin meillä täällä kotimaassa, että niistä sai helposti uusia tarinoita.

Vaihtelimme toisten veneilijöiden kanssa ideoita ja opimme toinen toisiltamme uusia kikkoja.
Osa saattoi olla jo kolmatta kertaa matkalla ja siten melko konkareita blogisivustojen ylläpidossa.
Jokunen veneilijä rahoitti koko matkan blogisivustoilla, kun sponsoreina oli kansainvälisiä vaatemerkkifirmoja. Mutta useimmiten veneilijät tekivät sitä omaksi ja kotimaassa olevien iloksi.
Tuskin kukaan uskalsi koskaan laskea, kuinka paljon internettiyhteyden saaminen maksoi vuosien aikana, mutta väliäkös hällä.

Kaiken kaikkiaan olen iloinen, että kirjoitin blogia. Miten mukava onkaan lukea nyt  matkasta ja nähdä kuvia.

Kuten olen luvannut, kirjoitan blogissa vielä kassin kohtalosta ja veneen vakuutusasian selonteon, kunhan ne tulevat ajankohtaisiksi. Ja jos joku päivä tekisimme kiitoskäynnin Turun Meripelastuskeskukseen, olisi kiva kirjoittaa juttu sieltä, mikäli saisimme siihen luvan. Saas nährä.

Mitä sitten sen jälkeen? Uusi blogi talonrakentamisesta tai pikemminkin uudisraivaajista????? 




 By the way:Tänään soitin ja yritin selvittää paljonko kassin tuominen Suomeen maksaa. Saanen vastauksen huomenna. Mutta kuulema, kun kassi sisältää mm.tietokoneen akkuja, on niiden tuominen lentokoneessa arveluttavaa????? Miksiköhän, sillä kaikillahan on nykyisin läppärit mukana?

By the way kakkonen: Serkkupoikani vieraili aikoinaan nuorikkonsa kanssa Karibialla ja otti ONNEKSI varmuuskopion kuvista ja teksteistä mukaansa Suomeen. Samassa laukussa tuli Dominicalta ostamani hieno iltapuku,  Hentin satiinipaita ja Hannekselta lainaamani kirja Suomeen. Saimme siis tosi kummallisen sekoituksen veneessä ollutta omaisuuttamme takaisin. Kiitos Pauli!
Aiomme pukeutua näihin kummajaisiin ensi lauantaina Paraisten Venekerhon 50 -vuotis juhliin.



















 

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Kassilla on pitkä matka kotiin

Kuten arvasimme Hentin kanssa, Karibialla ei MIKÄÄN tapahdu nopeasti. Mutta siihenhän me olemme jo tottuneet.

Saimme soiton Ranskan Suurlähetystöstä Helsingistä ja he pahoittelivat, etteivät pysty vaikuttamaan asioiden etenemiseen mitenkään. Ystävällistä kun he soittivat ja ilmoittivat kuitenkin väliaikatietoja.
Karibialla on alettu nyt ihmettelemään - vasta puolentoista kuukauden jälkeen - kuka maksaa kassin lähetyksen Suomeen... Mehän haluaisimme tietää suurinpiirtein, tuleeko lähetys maksamaan satasia vaiko tuhansia. Viimemainitussa tapauksessa olisi halvempi ottaa lento ja hakea kassi itse, saisihan siinä taas nähdä aurinkoa ja turkoosin väristä vettä.

Mutta tietenkin Karibian tapaan ei sekään sujuisi helposti - miten voisimme todistaa että Hanneksen passi ja Katriinan passi voisivat tulla meidän matkassa Suomeen? Tai onko joku muu tavara heidän ja olisiko meillä lupa tuoda niitä ?

Vaan odotellaan, eiköhän joku ratkaisu vielä löydy.

Asianajajalla tuntuu olevan niin kiire, ettei meidän pikku vakuutusjuttu ole listalla kiireysjärjestyksellä edes sadan ensimmäisen joukossa.
Ensin Auerin tapaus vei kaiken ajan ja energian, nyt on vuorossa Hilkka Ahde. Harmi juttu, kun sattui  julkkisjuristi tällaisten maajussien asioita hoitamaan....

Vaan odotellaan, eiköhän joku ratkaisu vielä löydy...



Viimeaikojen kuvasatoa


Kylpyhuoneen uusi hylly

Juhlatunnelmaa rekkahallissa Hyvinkäällä


Hentti risteilyisäntänä, tosin kuivalla maalla - Katisten kartanossa
Katisten Kartanon upea takka Talli - rakennuksessa

Elämää saaristossa

Istuin viime viikolla autossa ja auto siistissä rivissä  Nauvon lautalla. Lautta kulki tasaisen varmasti eteenpäin ja merivettäroiski tuulen mukana tuulilasiin. Viereisissä autoissa kuskit räpläsivat elektronisia laitteitaan, kuka kännykkää, kuka navigaattoria. Autoissa oli lämmintä ja ulkona kylmää.
Lauttaan oli helppo ajaa, sillä oranssiasuinen lauttavahti ohjasi minne autosi ajat ja valot kertoivat milloin oli aika poistua lautalta. Voiko matkan enää helpommaksi tehdä?

Mutta millaista oli elämä aikoinaan saaristossa?

Elettiin vuotta 1930. Synnytys alkoi lähestyä Ramsholman saaressa, joka kuului siis Nauvoon. Kätilöä lähdettiin hakemaan Nauvon saaresta,minne oli matkaa lähemmäs 10 kilometriä. Matkaa taitettiin milläpäs muullakaan kuin soutuveneellä. Oli talvi, mutta onneksi meri oli vielä sula. Pelastusliiveejä ei siihen aikaan tunnettu tai ei ainakaan liiemmin käytetty.
Nauvoon päästyä oli etsittävä käsiin kätilö. Soutaja jatkoi matkaa kävellen kirkolle, missä hän sai kuulla kätilön olevan tietenkin toisella puolella saarta. Hyvällä tuurilla joku tarjosi hevoskyydin, muuten matkaa sai taittaa jalan. Tai sitten oli vain odoteltava.

Monesti kun kätilö saatiin viimein paikalle, oli synnytys jo ohi tai pahimmassa tapauksessa niin äiti kuin lapsi menehtyneet.
Jos oli ollut onnea, molemmat jäivät henkiin ja elämä saaressa jatkui.
Kaste tapahtui kirkossa ja kirkko oli Nauvon saarella.
Lapsi varustettiin matkaa varten lämpimillä vaatteilla ja se tuttu soutuvene lähti taas matkaan, miehen soutamana. Äiti jäi huolehtimaan karjasta ja muusta perheestä.
Ei silloin tieto kulkenut kännyköillä ja niinpä papilla olikin aina yllätyksellinen määrä kastettavia lapsia jumalanpalveluksen yhteydessä.

Tarinan kuullessani silmiini tuli mielikuva  miehestä soutuveneessä, jota jääkylmä vesi ympäröi.
Kädet liikuttivat airoja tasaisen tahtiin ja vene liikkui eteenpäin.  Mies saa vedettyä veneen rantaan, ehkä saapaat ja vaatteet märkinä. Huoli vaimosta ja tulevasta lapsesta antaa voimia kävellä eteenpäin.
Saaristossa elämä on ollut kovaa taistelua. Lopputuloksena oli henkisesti vahvoja ihmisiä.

Olisiko meistä lautalla istuvista yhdestäkään soutamaan moista matkaa? Minustakin on tullut niin "sisämaan ihminen",  että pelkästään saariston kostea ilma tuntuu luissa ja ytimissä....


lauantai 2. marraskuuta 2013

SERENAN VIIMEISIN ULKONÄKÖ



Serena parka.Ranskan Sotalaivaston ottama kuva ei juurikaan muistuta sitä Serenaa, joka oli kotimme kahden vuoden ajan.
Iso masto on kadonnut ties minne ja milloin. Olisiko se iso aalto vaurioittanut mastoa?
Mesaanin masto on katkennut ja kaikki staagit roikkuvat meressä.
Purjeenriekaleet roikkuvat surullisesti ankannokasta. Tutka ja tuuligeneraattori ovat pudonneet mereen.
Muutama ikkuna on muistona doghousesta.
Hentin sitoma jolla on ja pysyy kannella.
Vene ui melkoisen syvällä, joka tarkoittaa, että sisällä on paljon vettä.
Kumpi lienee sitten parempi vaihtoehto - että vene uppoaa Atlantin pohjaan vai päätyy kodiksi Karibialaisille?
Vene on kuulema kamalassa kunnossa sisältä, niinkuin me arvelimmekin.
Kassimme on tulossa joku kaunis päivä Helsinkiin. Siellä ei välttämättä ole paljon ehjää jäljellä, mutta jos tietokoneista saisi pelastettua edes kuvat, tuntuisi se jo juhlalta.
Siitä sitten seuraava tarina...