Home sweet home

Yrtti vatsavaivoihin

Selkävaivaan

Tuoreita appelsiineja

Kalastajat rannalla

Mangoja  kypsymässä

Sokeriruokoa torilla

Kalaostoksilla

Vihannestori

Vesikrassia tienviereltä

Miska ja Hentti ostoksineen

Uusi kapteeni

Pauli kuvasi linssin kautta

Ranska on ollut aina lähellä sydäntäni, oli sitten kyse maasta tai kielestä. Nyt täytyy laitaa jarruja päälle, sillä ranskalaiset tuntuvat Martiniquella Fort de Francen alueella epäystävällisiltä ja nirppanokilta ihanien Dominicalaisten jälkeen. Veneilijöiden keskuudessakaan ei syntynyt kontakteja, saati sitten maakrapujen, joten meidän puolesta pitäkööt saarensa ja ainut mitä jäin kaipaamaan oli patonki. Suuntasimme taas vaihteeksi kohti vihreää luonnonsaarta, ties monennenko kerran. Pysähdyimme matkalla Saint Pierreen, mikä on Martiniquen pohjoispäässä. Siellä ihmiset olivat kohtelaampia ja paikka muutenkin enemmän meidän mieleen.

1902 tulivuorenpurkaus tuhosi lähes koko kaupungin, eikä se ole noussut jaloilleen sen jälkeen. Tallella oli raunioita loistokkaasta ajasta ja hyvää mielikuvitusta käyttäen pystyi kuvittelemaan niiden kauneuden.

Snoklattaessa sattui eteeni hassu ilmiö, sillä vedenalainen maailma sumeni ykskaks aivan kuin merellä sumun yllättäessä. Aikani ihmeteltyä totesin sen olevan hienonhienoa hiekkaa, joka liikehteli virran mukana, estäen näkyvyyden.  Viime päivinä on tullut oltua veden alla suurin osa valveillaolo ajasta ja nähtävää on piisannut. Rauskuja muutamaa eri sorttia, lujaa vauhtia uivia kilpikonnia, käärmeitä ja barracudia. Joskus on sattunut keskelle valtavaa kalaparvea, jolloin tuntee itsekkin olevansa yksi niistä... tosin ei niin nopea eikä niin laiha...

Koralleja ei löydy joka paikasta, mutta pohjan esri muodot ovat yllättäneet monesti. Hienoin paikka oli pitkä "kanjoni", jonka päähän pääsi snorklaten ja siellä oli seepioiden parvi. Niitä, mitä ongittiin Portugalissa. Vaan eipä saatu niitä uimalla  kiinni. Joissakin pohjissa näkyi valtava määrä rikki menneitä kaapeleita ja laiturin osia, varmaankin hurrikaanin jäljiltä. Siellä oli yleensä parhaat kala-apajat.

 Merimatka saarten välillä oli tällä kertaa vähän rauhallisempi, mutta suolaista merivettä oli taas roiskunut joka paikkaan. Sen peseminen makealla vedellä alkaa jo tympäistä ja kaiholla muistelee hyviä purjehduskelejä Suomessa. Siellä sai ankkuroinninjälkeen vain istahtaa alas ja nauttia illasta - täällä sotkujen siivoamiseen menee ainakin tunti aíkaa kunnon merimatkan jälkeen.

Tunnemme pian itsemme  oppaiksi täällä Dominicassa, sen verran on tullut talsittua maita ja mantuja, mutta katsotaan mitä saamme irti uusien vieraiden kanssa.  Kolmenkymmenen lämpöasteen terveiset täältä Big Papan ravintolan terassilta, missä netti toimii, kunhan jaksat ostaa juotavaa tai syötävää...

Uudet vieraat, uudet kujeet

Martinique

Meidän joulu

Karnevaalit  täälläkin

Paulilla himo kiipeillä mastoon

Karnevaaleissa jo pienestä pitäen

Ruukuntekijät

Aamu- uinti Karibialla

Meillä on ollut joulu joka kerta vieraiden saapuessa. Kasseista on löytynyt kirjallisuutta Karibian saarista sekä upeita mainoksia houkuttelemaan pitkähiuksisia veneilijöitä minun rannalle kyhättyyn parturi salonkiin. On ollut kotimaisia kuivattuja marjoja ja sieniä sekä maakunta herkkuja. Lakritsaa ja pihlajanmarjakarkkeja.  Kassillinen näkkileipää ja hapankorppuja, joihin Annet ja Jacqkin ihastuivat.

 Ja mikä hauskinta, olemme saaneet suomenkielisiä lehtiä luettavaksi – niitä ei ole nenän eteen sattunut sitten ihan äsken. Nykyisin kaikki luettava on englannin- tai ranskankielistä eikä niitä jaksa lukea enemmän kuin on pakko. Luontolehdessä on hienoja kuvia Suomen talvesta, joilla voi säikytellä karibialaisia. Helsingin sanomista sai lukea, että siellä on laskiainen ja penkkariajot.  Lumi näytti kyllä meidän silmissä oudolta ilmiöltä. Olemmekohan muuttumassa ”etelän immeisiksi”?

Serkkupoika(mies) Pauli ja poikansa Miska saapuivat illan pimeyteen Martiniqueen. Poimimme heidät Anse Mitanin rannalta jollaan. Matkalla Serenaan näimme jokaisen poijun olevan miehitettynä, ei suinkaan veneillä vaan ”rokkitiiroilla”. Royal Tern on lintu, jolla on hauska takatöyhtö ja piiiiitkä nokka. Se näyttää aina siltä, kuin se olisi juhlinut tukkansa sekaisin.

Vierailla on aina tuhat asiaa opittavana veneilyn ja jolla-ajelun saloista. Se mikä on meille itsestään selvää viiden vuoden kokemuksella, on maakravuille herkästi hebreaa, mutta kyllä kaikista leivotaan merikelpoisia muutamassa päivässä. Mutta asia jota emme ole harjoitelleet kenenkään kanssa, on veneen omatoiminen ajaminen ja koneen käynnistys. Voisi olla paikallaan, nimittäin…

Kävipä tässä Dominicalla, että kapteeni kavereineen oli illalla rantakuppilassa. Veneessä oli naisihminen yksinään, eikä kuulunut veneen vakiokalustoon. Veneen ankkuri oli irronnut ja nainen huristeli jo kovaa vauhtia kohti Panamaa, ennen kuin havahtui tapahtuneeseen. Eipä tiennyt miten kone käynnistyy saati sitten miten löytyisi jarruja. Löysi kuitenkin hätäsoihdun ja sai siten hälytettyä apua. Onneksi rannalta huomattiin ja riennettiin apuun.
Mitä tästä opimme – kun juhlitaan, Henttihän voi jäädä veneeseen…

Karibialla on merkillinen juhla-aika. Dominicalla avattiin karnevaalisesonki pariviikkoa sitten vauhdikkaasti ja jatkoa seuraa ensi viikolla. Täällä meno on selkeästi vaisumpaa vai pitäisikö sanoa sivistyneenpää. Katsojista kukaan ei tanssinut eikä rommi virrannut. Muutenkin Martinique on kovin Eurooppalainen Dominican jälkeen. Ruoka ja juoma ovat Suomen hinnoissa, viini ja patonki tietty halvempaa. Mutta lupaavat hyviä snorklauspaikkoja ja niitä aiomme metsästää. Samoin geokätköjä, sillä se on vieraittemme harrastus. Ettei vaan jouduttais kävelyille sademetsiin…

Elämää Dominicassa

12 päivää takana siskon kanssa. Saimme mahtumaan niihin snorklausta ja paljon patikointia. Kävimme mitä eriskummallisimmissa paikoissa ja tutustuimme paljon tavallisiin paikallisiin ihmisiin. Välillä olisi laiskuus maistunut, mutta nuorempana ja lomalaisena hän sai meidät mukaansa ja hyvä niin, sillä ainahan sitä näki uutta. Eilen kävelimme päivän kuumimpaan aikaan ylös vuorille yli 8 km matkan vesiputoukselle ja saimme takaisin tullessa avolava kyydin plantaasilta palaavilta pojilta. Tukka tuulessa liehuen istuimme vihannesten ja kumisaappaiden seassa lavalla ja pidimme reunoista kiinni auton viiletellessä mäkeä alas

Maanantaina teimme pienen päiväpurjehduksen. Tuuli oli rauhallinen ja niinpä Taina saikin loikoilla kannella kuivin vaattein ja kuvaillen mastossa hitaasti heiluvaa Dominican lippua. Vauhti ei ollut päätähuimaava, mutta eipähän tullut pahoinvointia. Ruori näytti sopivan Tainan käsiin siinä missä kotikulmilla traktorin ratti, tie vain oli leveämpi.

 Täältä tuntuu puuttuvan Suomen kauniit purjehduskelit kokonaan, sillä tarjolla on vain kovaa tuulta tai sitten sitä ei ole lainkaan. 

Vietimme hauskoja hetkiä hollantilaisten Jacqin ja Anneten kanssa. Tarjosimme illallisia vuorotellen veneissämme, katselimme kuvia kotimaistamme ja elämästä. He starttasivat Curacaosta, mistä he olivat ostaneet kauniin purjeveneen. Henkilökohtaiset tavarat saapuivat Hollannista kontissa. Kuten niin usein veneilijöiden keskuudessa, hekin olivat myyneet kaiken ylimääräisen pois ja matkan kesto oli myös kysymysmerkki. Toivottavasti tapaamme vielä jossain!

Kävimme tänään kirjautumassa pois maasta ja suuntaamme huomenna Martiniquelle, jonne serkkupoika saapuu poikansa kanssa perjantaina. Muiden veneilijöiden keskuudessa meitä kai pian kutsutaan Charter veneilijöiksi runsaan vierailija määrän vuoksi. Mutta totuushan on, että pimeimpään aikaanhan Suomesta pois lähdetään, harva kesän aikana malttaa matkustaa. Siksi tämä talvinen ruuhka.

Iloinen Annete

Hassunhauska Jacq

Hentin uusi tukka

Taina tarkka katse horisonttiin

Naiset  palaamassa snorklausreissulta

Oppaamme Martin

Vesiputous

Ankkurointi on tarkkaa puuhaa

Ja toinen totuus on se, että ei meillä ole kokemusta Charter palveluista, joten vieraamme saavat tyytyä tavalliseen matkapurjehtijan karuun arkeen, johon kuuluvat jatkuva pula makeasta vedestä ja sähköstä sekä loputtomat jolla matkat rantaan. Bonuksena pienet tilat.

Aina vaan täällä

Jos joku teistä epäilee ankkurin jääneen jumiin Dominicaan, epäilet väärin. Olemme täällä kolmesta syystä. Meillä on kuuden viikon ajan vieraita ja helpointa on, jos lennot ovat kutakuinkin lähisaarille. Toinen syy on sää. Se on ollut epätavallisen tuulinen, jopa kokeneiden veneilijöiden mukaan. Silloin vieraiden ei ole hauska purjehtia ensimmäistä kertaa. Kolmas syy on, että pidämme paikasta, jossa on kivoja ihmisiä, kaunis luonto, paljon nähtävää ja vähän turisteja. Veneilijät ovat samanhenkisiä, luksusveneet eivät tänne eksy.

Dominican nimi tulee muuten siitä, että Kolumbus löysi saaren marraskuun 3, sunnuntaipäivänä (italiaksi domenica).  Sitä ennen karibit kutsuivat sitä nimellä Waitikubuli. Asutusta oli jo siis ennen Kolumbusta, joten mitä se löytäminen oikeastaan merkitsee? Marraskuun 3 vuonna 1978, 485 vuotta myöhemmin saaresta tuli itsenäinen.  Toivon kovasti, ettei turismi pilaa saarta, sen verran uniikki se on. 

Kävelimme maanantaina ylös vuorille niin pitkälle kuin huonokuntoista tietä piisasi. Tien päätteeksi löysimme joen, missä kävimme uimassa. Uinnin päätteeksi Hentti huomasi kiven alla 15- 20 senttiset ravun jalat! Lopulta löysimme rapujen saksia joka toisen kiven alta. Rinteissä oli plantaaseja, joissa kasvatettiin banaaneja, mangoja, jamssia, papuja, ananaksia ja tietenkin greippejä. Se greipin himo taas iski, mutta asutusta ei ollut lähimain. Rinteessä vastaan tuli maastoauto hitaasti keikkuen ja kuski kyseli kuulumisia ja avuntarvetta. Kiitos kysymästä, kävelemme ja haluaisimme ostaa greippejä. ( ne muuten ovat täällä taivaallisen mehukkaita eikä happamia). Hän ilmoitti, ettei myy vaan antaa niitä meille. Hypätkää kyytiin, niin mennään plantaasille.

Avolavan vaihdelaatikko valitti menosta kovaäänisesti. Iso viidakkoveitsi kädessä oleva kuskimme ohjasi meidät kasvimailleen ja pudotteli alas 10 greippiä (!!!!!) ja kuori niistä yhden näytteeksi puolimetrisellä veitsellään. Tuorein greippi, mitä olimme ikinä syöneet.  Saimme kyydin satamaan ja kysyimme, oliko hän lahja taivaasta, sillä raju kaatosade tuli juuri matkan aikana. Ei kuulemma ollut, oli vain Portsmouthtista.

Olimme kävelleet viitisen tuntia ja rannalla törmäsimme Jormaan ja Riittaan, jotka ovat perinteisesti talvea paossa täällä Karibialla. Saimme kutsun sy Draconikseen ja otimme sen mielellään vastaan, sillä heillä on kokemusta saarista ja hurrikaaniajasta. Ilta meni kuulumisia vaihdellen. Naapuriveneen ankkurikin petti ja pojat menivät tarjoamaan siirtoapua englantilaisille. Tuuli, virta ja huono pohja irrottelevat ankkureita tämän tästä. Serenakin kuuluu siihen klubiin.  Olimme törmäyskurssilla ruotsalaisiin, mutta onneksi ei osuttu.

Moni veneilijä on kysellyt, olemmeko patikoineet. Juu ja ei, sillä lasketaanko monen tunnin kävelyt teillä ja syrjäkujilla patikoimiseksi vai lasketaanko patikoinniksi vain merkityillä poluilla pysyminen? No molemmat puuhastelut ovat hikistä hommaa ja käyvät ainakin liikunnasta.

Pakkasimme lauantaina juotavaa reppuun ja lenkkitossut jalkaan. Kuoppainen tie vei metsän halki kohti seuraavaa lahtea. Tien vieressä lukuisat ravut ryömivät koloihinsa ja lehmät laidunsivat - yksinkertaisesti naru kaulan ympärillä ja narunpää puussa kiinni. Välillä autoilijoita varoitetaankin käsinkirjoitetulla kyltillä ” watch out, 3 cows”. 

Douglas Bayn ranta oli täynnä pyöreitä kiviä, toisin kuin tämä ranta on tummaa hiekkaa (jota muuten löytyy joka päivä jollasta ja kannelta…) Tien vieressä oli muutamia taloja ja ehkä reilun makuuhuoneen kokoinen pikkukauppa, jossa myytiin säilykkeitä, juotavaa ja hiukan hedelmiä. Joen varrella oli lähinnä pikku pontikkatehdasta muistuttava rakennelma, jossa tehdään aromaattisia öljyjä kasvien osista. Oikaisimme siitä metsän poikki ylös mäelle, josta löytyikin luksusasuntoja sekä uima-allas merinäköalalla.

Asunnot olivat kovin eurooppalaisia ja luulimmekin niitä loma-asunnoiksi, mutta saimme myöhemmin tietää niiden olevan yliopistossa työskentelevien professorien asuntoja. Professorit leipovat lääketieteen opiskelijoita viereisessä Picardin kylässä.

Jatkoimme matkaa ylöspäin ja löysimme paikallisen ala-asteen koulun. Rakennus oli iloisesti maalattu – ulkoseinillä oli numeroita, sanoja sekä geometrian kuvioita. Hauska tapa oppia asioita, miksei Suomessakin voisi toteuttaa samaa? Harmi, että oli lauantai, olisi ollut kiva kurkata sisälle.

Jatkoimme aina vain ylemmäs ja ihmettelimme pärjäävätkö paikalliset ilman autoa, sillä mäet olivat paikka paikoin niin jyrkkiä. Pihoilla kasvoi greippejä, banaaneja, mangoja ja appelsiinejä. Olimme taivaltaneet jo useamman tunnin ja mehukkaat greipit houkuttelivat. Jos olisi ollut nuori, olisi voinut mennä greippivarkaisiin, mutta tässä iässä ei olisi päässyt puuhun saati sitten karkuun. Joten päätimme ostaa lähiruokaa. Yritimme ostaa vain muutaman, mutta isäntä sulloi pussiin 7 isoa hedelmää, emmekä tohtineet sanoa, että kolme olisi riittänyt. Matkaa veneelle oli monta tuntia ja kaikki ylimääräinen kantamus tiesi lisähikoilua.

Janohan siinä tuli ja löysimme primitiivisimmän kuppilan ylhäältä mäestä. Kaksi istumapaikkaa oli jo miehitetty rommia juovilla miehillä. Saimme kylmät juotavat ja pääsimme pihalle penkille istumaan. Siihen tuli rastalettinen mies isojen pupillien kanssa myymään lehmänlihaa. Ilmoitimme olevamme vegetaareja, valehtelimme vain 66 %, sillä Tainahan ei oikeasti syö lihaa. Liha oli ämpärissä ja kaveri käveli vielä parin tunnin kuluttuakin sen kanssa lähes 40 asteen lämmössä.

Paluumatkalla törmäsimme kaveriin, jonka kanssa olimme perjantaina kaupungilla. Hänellä oli guesthouse ,jonka katolla hän  kasvatti salaattia ja tomaattia. Nyt meillä on salaatin taimi ruukussa.

Rannalla oli triathlon kisa ja oli kiva nähdä terveitä, urheilevia ihmisiä. Niitä kun ei täällä ihan hirveästi katukuvassa näy!