Muistan kun asiakkaat ja tuttavat ehdottelivat minulle aikoinaan, että kirjoittaisin matkastamme blogia.
Minä, joka olin kouluvuosina melkeinpä maksanut vierustoverille, että olisi kirjoittanut aineen puolestani. Minä, joka en ollut koskaan kiinnostunut valokuvauksesta ja minä, joka inhosin tietokoneen käyttöä. Minä, joka vannoin käsityön enkä tekniikan nimeen.
Mutta se uusi minä aloitti blogin ja taival oli alkuun tuskainen. Muistan ne monet ärräpäät, kun yritin satamissa siirtää tekstiä tai kuvia ja sain ne katoamaan kummasti jonnekkin. Kirjoittaminen ja valokuvaaminen vei aikaa, mutta matka antoi onneksi kokoajan uusia ideoita. Lenovo tuli tutuksi ja netin löytäminen mitä ihmeellisimmistä paikoista muuttui arkipäiväksi. Meille kasvoi hyvä vainu, mistä ja miten löytää nettiyhteys.
Silmieni edessä oleva kaunis näkymä tallentui lukuisten harjoitusten kautta kameran muistikortille oikeanlaisena ja sieltä blogiin. Sadasta kuvasta oli yleensä vain muutama julkaisukelpoinen.
Lukijoiden ja sivustoilla käyntien määrä yllätti iloisesti ja kommentteja oli mukava saada. Ikäänkuin ystävät ja sukulaiset olisivat olleet välillä matkalla mukana.
Kirjoittaminen on jotenkin helppoa sellaisessa ympäristössä, missä on niin paljon anonyymejä. Ja tietenkin matkalla luonto, ihmiset ja elämäntyyli olivat niin erilaisia kuin meillä täällä kotimaassa, että niistä sai helposti uusia tarinoita.
Vaihtelimme toisten veneilijöiden kanssa ideoita ja opimme toinen toisiltamme uusia kikkoja.
Osa saattoi olla jo kolmatta kertaa matkalla ja siten melko konkareita blogisivustojen ylläpidossa.
Jokunen veneilijä rahoitti koko matkan blogisivustoilla, kun sponsoreina oli kansainvälisiä vaatemerkkifirmoja. Mutta useimmiten veneilijät tekivät sitä omaksi ja kotimaassa olevien iloksi.
Tuskin kukaan uskalsi koskaan laskea, kuinka paljon internettiyhteyden saaminen maksoi vuosien aikana, mutta väliäkös hällä.
Kaiken kaikkiaan olen iloinen, että kirjoitin blogia. Miten mukava onkaan lukea nyt matkasta ja nähdä kuvia.
Kuten olen luvannut, kirjoitan blogissa vielä kassin kohtalosta ja veneen vakuutusasian selonteon, kunhan ne tulevat ajankohtaisiksi. Ja jos joku päivä tekisimme kiitoskäynnin Turun Meripelastuskeskukseen, olisi kiva kirjoittaa juttu sieltä, mikäli saisimme siihen luvan. Saas nährä.
Mitä sitten sen jälkeen? Uusi blogi talonrakentamisesta tai pikemminkin uudisraivaajista?????
By the way:Tänään soitin ja yritin selvittää paljonko kassin tuominen Suomeen maksaa. Saanen vastauksen huomenna. Mutta kuulema, kun kassi sisältää mm.tietokoneen akkuja, on niiden tuominen lentokoneessa arveluttavaa????? Miksiköhän, sillä kaikillahan on nykyisin läppärit mukana?
By the way kakkonen: Serkkupoikani vieraili aikoinaan nuorikkonsa kanssa Karibialla ja otti ONNEKSI varmuuskopion kuvista ja teksteistä mukaansa Suomeen. Samassa laukussa tuli Dominicalta ostamani hieno iltapuku, Hentin satiinipaita ja Hannekselta lainaamani kirja Suomeen. Saimme siis tosi kummallisen sekoituksen veneessä ollutta omaisuuttamme takaisin. Kiitos Pauli!
Aiomme pukeutua näihin kummajaisiin ensi lauantaina Paraisten Venekerhon 50 -vuotis juhliin.
4 kommenttia:
Juu, Arja ja Hentti, olen seurannut teidän blogia alusta lähtien!! Halit molemmille!!
Onpa muuten huikea tuo viimeinen kuva. Ihan piti suurentaa ja varmistaa, että siinä on ylös lähdössä oleva kone, eikä esim. kiitotieltä ulosajava/lentävä.
Jatka Arja ihmeessä blogin kirjoitusta. On ollut todella mukavaa seurata matkaanne ja sinun kirjoituksiasi ja kuviasi. Surullista että kävi niin kuin kävi, mutta häntä pystyyn ja kohti uusia seikkailuja. Toivottavasti satte vakuutuksesta rahat niin, että saatte itsellenne uuden Serenan ja pääsette halutessanne uudestaan matkaan, niin me nykyiset maakravut pääsemme teidän mukana ympäri maailmaan blogiesi kautta. Hyvää jatkoa molemmille ja terveiset Hentille, vanhalle kollegalle ja duunikaverille T Eija.
Mukavaa kuulla aina, että toilailujamme seurataan.
Laittelen aika-ajaoin uutta tekstiä, aina kun jotakin arjesta poikkeavaa tapahtuu.
Lähetä kommentti