AVARA LUONTO

Istuin lauantaina anopin tv:n ääressä katsellen Avaraa Luontoa. Upea dokumentti oli kuvattu Punaisella merellä ja Persian lahdella, pääasiassa veden alla.
Ruudussa vilisi vain tuttuja eläimiä - rauskuja, kilpikonnia, delfiinejä, rapuja, siipisimppuja ja vaikka mitä. Kaikki tuo hienosti kuvattu materiaali oli meidän arkipäivää matkalla, vaikkei sitä silloin oikein ymmärtänytkään.

Olemme saaneet olla onnekkaita, että koimme kaiken tuon ja pystymme vielä muistelemaan sitä!
Sinun arkipäiväsi, johon ehkä kuuluu työ, lämmin suihku, pyykinpesukone, valtavalla valikoimalla varustettu supermarket, auto, kiire, sanomalehdet, uutiset...  Tuo kaikki oli meille kuin tv:stä näkyvä dokumenttisarja, kun saavuimme Suomeen. Outoa ja kummalista.


Suosittelen kyllä kaikille irtiottoa elämästä - kaikki asiat saavat uusia ulottuvuuksia.
Arkipäivän itsestäänselvyyksistä tuleekin juhlallisuuksia elämässä, esimerkiksi ensimmäinen palkka - rahaa ei ole viimevuosina tullut, sitä on vain mennyt... tai että ruokakauppaan on vain parin minuutin matka - tai että suihkuvettä riittää ja riittää.

Dokumentissa meri oli rauhallinen ja kuvittelin sinne mielessäni purjeveneen, jota valkoiset ehjät purjeet kuljettivat eteenpäin. Ensimmäistä kertaa kuvittelin meidät istunmassa veneessä ja koin tuon hetken positiiviseksi. Ehkäpä joku päivä vielä istumme oikeasti veneessä , tyynellä kelillä veneen lipuessa hitaasti eteenpäin. Suomessa.

Valokuvaus alkaa taas hiipiä elämääni takaisin.

 

 

 

Syksyn sävelet

Syksyinen sää, sadetta ja räntää. Kaipaako sitä lämpöisiä aikoja ja aurinkoisia päiviä? Sen sijaan,että raaputtaa jäätä autonikkunoista, voisikin pulahtaa snorklaamaan tai että pukisi hellemekon toppatakin sijaan?
No höh, eihän niitä voi verrata samassa sarjassa. Aurinko ja snorklaus kuuluu Karibialle ja kirpeä sää tänne Pohjolaan.
Molemmissa on oma charminsa, on vain osattava nauttia siitä mitä meille annetaan. Vaikka se räntä tuntuisi huonolta, ennustaa se meille kuitenkin kaunista tulevaa talvea - sitä minkä karibialaiset niin mielellään kokisivat, jos vain voisivat.

Olemme aloittaneet uudessa kotikaupungissa englanninkielen opiskelun - opiskelun, jossa keskustellaan vain englanniksi. Yritämme ylläpitää  kielitaitoa, se kun tuppaa unohtumaan helposti, ellei sitä käytä.
Hyppäsin taas pitkästä aikaa hevosen selkään. Karmeaa, kuinka kaikki ratsastukseen käytetyt lihakset ovat kadonneet ja istunta on hukassa,.Ihan kuin aloittaisi kaiken alusta. Yksi tunti viikossa ei ihmeitä tee, mutta jatkan sinnikkäästi, kaipa se joku päivä alkaa sujumaan.

Välillä lueskelemme kavereiden purjehdusblogeja maailmalta. Joku ystävistä myy venettä Jenkeissä, osa on jatkamassa matkaa ja osa on menossa kotimaahansa tienaamaan rahaa, jotta pääsisi taas matkalle.
Muutamien kanssa pidämme yhteyttä ja tavoitteena on tavata joku päivä joko heidän kotimaassaan tai Suomessa.
Hentti soittelee onnellisena uudella kitarallaan. Kitara on tällä kertaa Martin ja muistuttaa meitä Dominican oppaastamme, Martinista. Sanojen ja sointujen hakeminen netistä on ollut iso urakka, mutta nyt alkaa kappaleita olla varastossa melkoinen määrä. Naapureillekkin alkaa olla kappaleet tuttuja...
 Elämme nykyisin siis melkoisen tavallista elämää.

Asianajajasta ei ole kuulunut mitään, puhumattakaan vakuutusyhtiöstä. Eli ocdottelemme kiltisti, mitä tuleman pitää.

Työ

Kun lähtee tuollaiselle matkalle, putoaa yhteiskunnan rattaasta melkoisen kauas. Monessa suhteessa.
Elämänarvot muuttuvat jo muutaman vuoden matkalla.Kiire häviää elämästä. Kännykkä ei ole tärkein kapistus kotoa lähdettäessä.Raha ei ole paras kaveri.Taikka televisio.

Muutaman vuoden kiireetön elämä on tehnyt sen, että "uskaltaa" tehdä erilaisia asioita.
Olen kokeillut viime aikoina työrintamalla aidan valttaus hommia, katon maalausta, porraskäytävän siivousta, saunojen pesuja, kotisiivousta ja maatalouslomitusta. Järjestänyt juhlatarjoiluja.
Verottajalta nousee tukka pystyyn, kunhan tulee veroilmotuksen aika, mutta antaa nousta vaan.Siinäpähän on ihmettelemistä työnantajien ja laskutettujen sekamelskassa.Mutta on tosi hauska kokeilla eri ammatteja.
Töitä on tupsahtanut bloginlukijoiden kautta ja osa on löytynyt netistä.

Nykyisin seuraan silmät kovana, miten rappukäytävät on tehty, onko siivousta ajateltu lainkaan. Jätän pyöräni kellariin siten, että siivoojan on helppo imuroida välistä.
Kävellessä tulee katsottua talojen aitoja sillä silmällä, josko niitä täytyisi maalata.Entä kuka hoitaa ikääntyvien ihmisten pihatyöt?

Tänään kävin Tarjoustalossa ja kassalla oli elämäänsä sekä työhönsä tympiintynyt nuori nainen. Tiuski asiakkaille ja oli epäkohtelias. Harmitti vietävästi hänen puolesta. Hänellä oli työpaikka ja kehtasi vielä käyttäytyä moukkamasesti.

Samoin eilen aamupäivällä loikki kerrostalon käytävällä miesporukka remonttihaalareissa kaljapullot kädessä, matkalla takaisin töihin. Tuiterissa jo ennen puoltapäivää ja omistavat sentään työpaikan. Mitä meitä ihmisiä oikein vaivaa? Asiat on kuitenkin hyvin melkeimpä kaikilla ja silti ollaan nenä nyrpyssä.

Jos voisin kellot kääntää takaisin...

Joku kommentoi kysellen, oltaisko tehty jotakin toisin? Jäi hiukan epäselväksi, mitä kysyjä tarkoitti, sillä parin viime vuoden aikan ollaan tehty melkoisen paljon...
Kyllä meillä oli melko selkeä vastaus, että eipä oltais tehty toisin. Oikeastaan minkään suhteen.

Talon myynti ei ole harmittanut päivääkään ja kiireinen lähtöhässäkkä kuuluu asiaan.
Reittisuunnitelma eli koko ajan ja muuttui alkuperäisestä montakin kertaa. Mutta valintaan vaikutti moni asia ja aina oltiin tyytyväisiä lopputulokseen.Jos paikka ai ihmiset saivat meidät viihtymään, niin mikä ettei, eihän meillä ollut kiire minnekkään. Jotkut ihmiset matkaavat tarkoin suunnitellun reitin mukaan, me taas jätimme tilaa ja menimme fiilisten mukaan.Kukin tyylillään.

Veneen valintaa on mietitty paljon. Nyt jälkikäteen ja aikoinaan.
Kriteereinä oli vahva, pitkäkölinen eikä liian suuri.Jos nyt kysyttäisiin samaa, olisivat nuo ne tärkeimmät ominaisuudet edelleenkin. Varusteiden suhteen vaatimukset olisivat samat, olisi tietenkin helpompaa, jos ne olisivat veneessä valmiina. Mutta hyvin varustettuja pitkänmatkan veneitä on harvemmin myynnissä Suomessa, joten se olisi tietänyt matkan aloitusta jostakin muualta maailmaa, eikä se aikoinaan tuntunut hyvältä ajatukselta.

Kahden vuoden aikana elämiseen hävinneet rahat eivät harmita yhtään.Saimme niillä sellaisia elämyksiä, joita ei olisi saatu ostamalla uutta autoa taikka kesämökkiä.Jokainen tuhlattu lantti oli elämyksien arvoinen.

Matka Karibialta Azoreille oli meillä onnekas, sillä tuona samaisena aikana hävisi 2 venettä miehistöineen matkalle. Kukaan ei tiennyt, mitä heille oli tapahtunut. Valikoimme alemman reitin ja pääsimme ehjinä ja mukavassa tuulessa perille.

Matka Azoreilta Eurooppaan päätyi kuitenkin hyvin, jäimmehän henkiin eikä kukaan loukkaantunut, vaikka mahdollisuuksia oli monia.
Matkaa oli varustettu yhtä huolella kuin muitakin pitkiä purjehduksia. Sään ennustaminen pitkille matkoille on haastavaa, varsinkin, jos niille viimeisille päiville pitäisi tietää sää ennen lähtöä.

Se suuri aalto, joka pyyhkäisi veneen yli, oli luultavasti ns Roistoaalto. You tubesta löytyi video, englannin kielinen. Kuvasi melko hyvin tilannetta.Kokeile katsoa Roque wawe YouTube. Pääset vähän jyvälle kelistä...

Veneen jättämisestä olemme edelleen samaa mieltä. Sillä kelillä veneen ollessa siinä kunnossa emme olisi halunneet kokeilla, selviäisimmekö yön yli. Emme silloin emmekä nyt. Vaikka olemmekin monen mielestä uskaliaita, kun lähdimme matkalle, emme kuitenkaan kuulu hullunrohkeiden ryhmään.

Itse pelastautumisoperaatio meni kuin oppikirjoissa ja välineitä osattiin käyttää.

Enpä usko, että olisimme tehneet mitään toisin, paitsi että emme olisi lähteneet ollenkaan maailmalle. Ja sellaista vaihtoehtoahan ei ollut olemassakaan.

On vain hyväksyttävä sellainen asia, että joillekkin ihmisille sattuu enemmän kuin toisille. Ja silti sitä voi jatkaa elämäänsä. Jossitteluun käytettävän energian voi käyttää niin moneen muuhun asiaan...

Serenan matka

Serenaanhan jäi Epirb (ns.paikannin) istuinkaukaloon, ämpärin sisälle laitettuna ja revenneen pressun osalla suojattuna. Sen ansioista se jaksoi lähettää veneen sijaintia 7 päivän ajan, mikä oli melkoinen ennätys.
Jos jotakuta kiinnostaa, laitan koordinaatit, jotka aikoinaan saimme Lissabonin MRCC:ltä.

18.6   43  00,2 N   12 33,8 W
19.6   42  41,3 N   12 52,0 W
20.6   42  23,0 N   12 53,0 W
21.6   41  55,1 N   13 01,3 W
22.6   41  32,1 N   12 56,0 W

Ja kauppa-alus, joka näki Serenan 4.8

4.8   31 0,28 N   18 24,5 W

Serena jatkaa siis yksinäistä matkaansa Kanarian saarten alueen ohi kaiketi kohti Karibiaa. Virta ja tuuli vievät sitä pikkuhiljaa länttä kohti. Onko siellä käynyt kukaan ja onko vene riisuttu puhtaaksi kaikesta arvokkaasta? Kuka sen voisi kertoa, paitsi Serena itse.

Moni on kysellyt, miksi se ei uppoa?

Aaltojen täyttäessä istuinkaukaloa osa vedestä valui sisälle ja konehuoneeseen. Aloimme tyhjentää makeavesitankkia välittömästi, jotta saimme painoa vähäisemmäksi. Heitimme myös paljon tavaraa mereen istuinkaukalosta, kuten painavia köysiä jne. Paksu lasikuituinen kattorakennelma laseineen kevensi myöskin veneen painoa. Samoin 4 ihmistä poistui veneestä. Ja tietenkin pelastuslautta.
Matkahan alkoi olla loppuvaiheessa, joten ruoka- ja juomavarastot eivät olleet enää kovin suuret.

Kun kaikki edellämainitut kevensivät venettä, vastaavasti merivettä sai tulla aika reilusti tilalle upottamatta kuitenkaan venettä.
Ja veneeseenhän jäi automaattinen pilssipumppu, joka saa kaiketi virtaa aurinkopaneeleista ja tuuligeneraattorista (ellei niitä ole varastettu..) Eli periaatteessa sen pitäisi tyhjentää kokoajan uutta tulevaa vettä pois.

Luukut ja ilmastointiventtiilit jäivät tiukasti kiinni, niin sieltä ei pitäisi tulla vettä sisälle, kuin ainoastaan tuollaisessa kovassa kelissä.

Sisällä veneessä mahtaa olla melkoinen sotku. Ruoat jäivät jääkaappiin. Hedelmät ja sipulit koriin.
Kaikki tavarat olivat kuulema ylösalaisin. Pöytä kappaleina salongin lattialla. Kaikki keulassa olevat vaatteet ja liinavaatteet tyhjennetty vauhdilla, jotta Hannes sai vesitiiviitä kasseja tietokoneille, veneen papereille, passeille, koruille, kameroille ja lokikirjoille. Tässä vaiheessa meille oli ilmoitettu, ettei helikopteri pelastakaan meitä, vaan joku alus.
Sinne jäivät kassit takahyttiin, kun loppujen lopuksi helikopteriin lähdettiin. Taskuihin ei mahtunut paljon tavaraa.

Kun Turun Meripelastuskeskukselta soitettiin elokuussa, että kauppa-alus on nähnyt Serenan Kanarian suunnalla, alkoi taas ihmettely, varsinkin vakuutusyhtiön kanssa.
Kyselivät kovasti, mitkä suunnitelmat meillä on veneen suhteen.
Kerroin, että ollaan mietitty kovastikin, mitä tehdään, jos vene löytyy.

Vaihtoehtoja olisi muutama.
1. Lento Kanarialle ja paluu lennolla vaikka Jolla ja perämoottori kotiin. Seuraavalla lennolla taas jotakin jne... eli ei mitenkään järkevää ja erittäin kallista.

2. Serena pakataan rahtialukseen ja tuodaan Eurooppaan tai Suomeen. Maksaa varmasti paljon.

3. Serena purjehdittaisiin Suomeen, mutta Karibian kautta, sillä virrat ja tuulet tekevät Eurooppaan tulon melko haastavaksi. Karibialta paluu on tietenkin touko- kesäkuussa. Kukas saataisiin purjehtimaan veneellä, jossa ei elektroniikka toimi ja moottorikin lienee rikki? Meistä kumpikaan ei halua purjehtia juuri nyt ja uiminenkaan ei kuulu himoharrastuksiin enää.

4. Vene nostettaisiin pukeille Kanarialla. Se täytyisi tyhjentää homeisista patjoista ja tavaroista, joista kertyy varmasti siirtolavallinen roskaa. Ja jos sitä ei ole "putsattu" aiemmin, mitä jollalle, perämoottorille etc tehtäisiin? Ja miten se sitten saataisiin kalliin säilytysajan jälkeen Suomeen?

Kaikki 4 vaihtoehtoa tuntuvat melkoisen kummallisilta.

Tosiasia vain on, että siellä kelluu meidän omaisuutta yhden kerrostalokaksion verran.
Yksin.
 Ja me vain ihmettelemme vakuutusyhtiön kanssa miten tässä näin pääsi käymään!

Fiiliksiä

Ihmisen mieli on kummallinen - pari vuotta maailmalla vietetty aika siirtyi onnettomuudessa aivojen taka-alalle. Jos aivoja voisi verrata tietokoneen muistiin, luulen että muistot siirtyivät jonnekkin ulkoiselle kovalevylle tilanahtauden takia. Muistot ovat tallessa siellä jossain ja ne on otettava erikseen esille, jos niitä mielii muistella.

Arkipäivään putkahtavia muistoja tulee sähköpostin kautta, sillä purjehdusystäviltä saatu sähköposti muistuttaa, että olemme todella olleet maailmalla.
Kutsuja eripuolelle maailmaa on mukava saada ja kukapa tietää vaikka joku päivä matkaisimme heitä tapaamaan - tosin lentäen.
Tällä hetkellä vesille meneminen ei ole himohommaa ja uiminenkin on ollut henkisen taistelun voittamista.

Ihmiset täällä Suomessa ovat olleet tosi auttavaisia. Olemme saaneet ensihätään puhelinta, tietokonetta, vaatetta jopa kitaraa arkea auttamaan. Iso kiitos siitä!

Alamme sopeutua pikkuhiljaa kaupunkielämään. Ilmasto ja ruokavalion muuttuminen on tuonut molemmille kummallisia oireita vatsaan ja niveliin. Olisimmeko voineet syödä puhtaampaa ruokaa Karibialla, olisiko reilulla tuoreen inkiväärin käytöllä näin suuri merkitys?
Kroppa on aamuisin jäykkä ja niveliä särkee ja se Karibian notkeus on tipotiessään.

Suurin ero katukuvassa verrattuna Karibiaan on ihmisten tyytymättömyys. Vaikka täällä ihmisillä on kaikkea ja varmasti liikaakin, voisin melkein vannoa, että yhdeksän kymmenestä haaveilee jostakin tavarasta, jos sellaista katugalluppia pidettäisiin.
Surullista, mutta totta. Pyristelen kovasti, että pysyisin tuossa vähemmistöryhmässä.

Tänään olemme olleet auttamassa kaverin latobileiden järjestelyissä ja illalla on odotettavissa Suomalaista Tangoa Bluesin tahdissa a´la Marzi Nyman.
Ilma ei meitä hemmottele, mutta eiköhän illasta tule hauska.

Kaikki käden ulottuvilla

Hyvinkää, tuo  uusi asuinpaikkakuntamme, on vihreä ja aktiivinen. Täällä voi harrastaa mitä vaan - curlingia, pesäpalloa, purjelentoa, ratsastusta, melontaa plus niitä kaikkia tavanomaisempia. Talvella täällä on yleensä lunta vaikka muille jakaa ja siksipä täällä on hyvät mahdollisuudet murtomaahiihtoon. Ja unohtamatta Kulomäen laskettelurinnettä.
Ostoskeskus Villa on rakennettu kaupungin sydämeen ja siitä iso plus kaupungin päättäjille. Yleensä ostoskeskukset viedään kauas keskustasta, minne ne asiakkaat sitten menetetään.

Sijainniltaan kaupunki on lähellä kaikkea, on se sitten Helsinki tai Tampere tai  Suomen kaunein saaristo - Parainen. Harmitti, kun kävin Kaupungintalon info- osastolla. Siellä oli monesta kaupungista esitteitä, oli saaristostakin, muttei yhtään esitettä kauniista Paraisten alueesta! Nyt töpinää tossuihin Paraislaiset ja iso kasa esitteitä Hyvinkään kaupungintalolle, jotta täälläkin tiedetään, mitä saaristosta oikein löytyy!!!

Vaikka kaikkea tuntuukin kaupungissa olevan, niin sitä yhtä ei ihan heti löydy - työtä nimittäin.
Vaikka olemme ilmoittaneet työvoimatoimistoon ja henkilöstöpalveluihin, että mikä tahansa työ kelpaa, ei tuuria ole vielä käynyt.
Työhakemukset näyttävät osaltani melko olemattomilta - 50 vuotias, ollut koko pienen ikänsä kampaajana ja suurimman osan yrittäjänä. Koulutus peruskoulu ja oppisopimus.Ja valokuvaakaan ei viitsisi fotoshopin kautta käsitellä...

Mutta toisaalta tilanne on aika mukava, nyt voisi kokeilla hakea rohkeasti porrassiivoustyötä, myyjäntyötä ja jotakin ihan uutta. Saavathan vanhat aivot uutta ajateltavaa, jos jostain löytyisi uusi ala.
Viime vuodet maailmalla ovat opettaneet elämään yksinkertaista elämää ja melko vähällä rahalla.

Moni on kysellyt, miksi en avaa omaa kampaamoa tai lähde tuolivuokralle.
Selitys on melko yksinkertainen - menetin usean tuhannnen arvoiset ammatinharjoittamisvälineet onnettomuudessa. Ja jotta saisin kokoon perusvaraston väreistä ja muusta työhön tarvittavista tarvikkeista, joutuisin ottamaan lainaa sitä varten. Juuri tässä elämäntilanteessa sellainen ei tunnu oikealta ratkaisulta. Täytyy olla joku muu keino tehdä työtä.

Uuden ajokortin hankinnasta on hauska tarina. Olisin saanut ajan Hyvinkään Poliisilaitokselle 10.8. Aikaa tilattiin heti Juhannuksen jälkeen, joten olisin ollut melkein 2 kuukautta ilman henkilöllisyyspapereita!!!
Paraisilla oli sama tilanne, mutta sieltä neuvottiin,  että ehkä Salosta saisi tilattua uuden kortin ilman ajanvarausta.
Näinhän se oli. Kuva mukana marssin Saloon ja kerroin ettei minulla ole minkään valtakunnan henkilöllisyystodistusta ja miksi.
Sain kaavakkeen nenän eteen täytettäväksi ja homma kesti n. 5 min. Olisinko voinut ilmoittaa jonkun muun samanikäisen ja - näköisen tiedot? Miten virkailija tiesi kuka minä olin?
Ja kummallisinta oli, että ajokortti tuli kirjeessä kotiin.
Onkohan kaikkia turvallisuusriskejä ajateltu ihan loppuun saakka?

Saimme kuulla Turun meripelastuskeskukselta, että kauppa-alus oli nähnyt Serenan kelluvan lähellä Kanarian Saaria 4 elokuuta.
Tieto herätti kummallisia tuntemuksia.
Ihan ensimmäiseksi tuli ilon tunne- ajatella, että se kelluu vielä ja liikkuu koko ajan.
Heti sen jälkeen tuli muistikuva yksin jääneestä veneestä - luukut kiinni, ilmastointiaukot tiukasti muovipusseilla suojattuna, merivettä konehuoneessa ja veneen sisällä, rikkoutunut doghouse ja pressu, ruoat lämpöisessä jääkaapissa olleena 2 kuukauden  ajan, rikkonainen pöytä... vene täytyy olla karmeassa kunnossa, homeessa joka puolelta ja kaiken saisi varmasti heittää roskiin. Tunne oli surullinen, kun vain ajattelikin näkymää.

Veneen pelastaminen ei liene yhtään helpompaa Kanarian Saarten läheisyydessä kuin Portugalin edustalla.
Sen löytäminen ja hakeminen on kallista puuhaa. Ja kuka tietää,  onko sieltä varastettu jo kaikki käyttökelpoinen?
Mitä kauemmas vene lipuu, sitä kauemmas mahdollisuudet veneen pelastamisesta lipuvat.