Elämää saaristossa

Istuin viime viikolla autossa ja auto siistissä rivissä  Nauvon lautalla. Lautta kulki tasaisen varmasti eteenpäin ja merivettäroiski tuulen mukana tuulilasiin. Viereisissä autoissa kuskit räpläsivat elektronisia laitteitaan, kuka kännykkää, kuka navigaattoria. Autoissa oli lämmintä ja ulkona kylmää.
Lauttaan oli helppo ajaa, sillä oranssiasuinen lauttavahti ohjasi minne autosi ajat ja valot kertoivat milloin oli aika poistua lautalta. Voiko matkan enää helpommaksi tehdä?

Mutta millaista oli elämä aikoinaan saaristossa?

Elettiin vuotta 1930. Synnytys alkoi lähestyä Ramsholman saaressa, joka kuului siis Nauvoon. Kätilöä lähdettiin hakemaan Nauvon saaresta,minne oli matkaa lähemmäs 10 kilometriä. Matkaa taitettiin milläpäs muullakaan kuin soutuveneellä. Oli talvi, mutta onneksi meri oli vielä sula. Pelastusliiveejä ei siihen aikaan tunnettu tai ei ainakaan liiemmin käytetty.
Nauvoon päästyä oli etsittävä käsiin kätilö. Soutaja jatkoi matkaa kävellen kirkolle, missä hän sai kuulla kätilön olevan tietenkin toisella puolella saarta. Hyvällä tuurilla joku tarjosi hevoskyydin, muuten matkaa sai taittaa jalan. Tai sitten oli vain odoteltava.

Monesti kun kätilö saatiin viimein paikalle, oli synnytys jo ohi tai pahimmassa tapauksessa niin äiti kuin lapsi menehtyneet.
Jos oli ollut onnea, molemmat jäivät henkiin ja elämä saaressa jatkui.
Kaste tapahtui kirkossa ja kirkko oli Nauvon saarella.
Lapsi varustettiin matkaa varten lämpimillä vaatteilla ja se tuttu soutuvene lähti taas matkaan, miehen soutamana. Äiti jäi huolehtimaan karjasta ja muusta perheestä.
Ei silloin tieto kulkenut kännyköillä ja niinpä papilla olikin aina yllätyksellinen määrä kastettavia lapsia jumalanpalveluksen yhteydessä.

Tarinan kuullessani silmiini tuli mielikuva  miehestä soutuveneessä, jota jääkylmä vesi ympäröi.
Kädet liikuttivat airoja tasaisen tahtiin ja vene liikkui eteenpäin.  Mies saa vedettyä veneen rantaan, ehkä saapaat ja vaatteet märkinä. Huoli vaimosta ja tulevasta lapsesta antaa voimia kävellä eteenpäin.
Saaristossa elämä on ollut kovaa taistelua. Lopputuloksena oli henkisesti vahvoja ihmisiä.

Olisiko meistä lautalla istuvista yhdestäkään soutamaan moista matkaa? Minustakin on tullut niin "sisämaan ihminen",  että pelkästään saariston kostea ilma tuntuu luissa ja ytimissä....

SERENAN VIIMEISIN ULKONÄKÖ

Serena parka.Ranskan Sotalaivaston ottama kuva ei juurikaan muistuta sitä Serenaa, joka oli kotimme kahden vuoden ajan.
Iso masto on kadonnut ties minne ja milloin. Olisiko se iso aalto vaurioittanut mastoa?
Mesaanin masto on katkennut ja kaikki staagit roikkuvat meressä.
Purjeenriekaleet roikkuvat surullisesti ankannokasta. Tutka ja tuuligeneraattori ovat pudonneet mereen.
Muutama ikkuna on muistona doghousesta.
Hentin sitoma jolla on ja pysyy kannella.
Vene ui melkoisen syvällä, joka tarkoittaa, että sisällä on paljon vettä.
Kumpi lienee sitten parempi vaihtoehto - että vene uppoaa Atlantin pohjaan vai päätyy kodiksi Karibialaisille?
Vene on kuulema kamalassa kunnossa sisältä, niinkuin me arvelimmekin.
Kassimme on tulossa joku kaunis päivä Helsinkiin. Siellä ei välttämättä ole paljon ehjää jäljellä, mutta jos tietokoneista saisi pelastettua edes kuvat, tuntuisi se jo juhlalta.
Siitä sitten seuraava tarina...

MAAKRAPUJEN VIIKKO

Näin ne viikot vierii nykyisin:



Perjantai kello  5.30 :   herätys, aamutoimet, Audi starttaa 6.15 kohti työpaikkaa.
                         7.00 - 14.30 imurointia, petausta, wc: pesuja, takkahuoneen siivousta tosi
                                mukavassa työporukassa. Työ sujui laulellen ja huoneet loppuivat kesken.
                                Kotimatkalla ihailen kauniita ruskanvärejä - Suomen luonto on kuin taikuutta!
Perjantai - ilta  :      Lotta ja Teemu, joihin tutustuimme Karibialla, ovat Suomessa  ja tulivat kylään                                 poronliha kainalossa. Jatkoimme hyviä Puerto Ricon aikaisia perinteitä kokaten
                                yhdessä. Meni siinä Martiniquen rommia ja vähän viiniäkin. Purjehdittiin ja
                                vaihdeltiin tarinoita.

Lauantaiaamupäivä:  Silakkamarkkinoilla Helsingissä Teemun, Lotan ja Jullen kanssa. Katseltiin
                                satamassa purjeveneitä ja vanhoja hienoja purjelaivoja.
Launatai- ilta           Mandu ( nuorimmaisemme) ja Vicke saivat houkuteltua meidät Stand - Up iltaan.
                                Show oli hyvä ja Sami Hedberg kumppaneineen sai yleisölle pissat housuun.

Sunnuntai               Valvominen tässä iässä kostautuu. Päivän olisi voinut lahjoittaa Pelastusarmeijalle

Maanantai aamu      Pyöräilimme (osittain kävelimme, kun kumi puhkesi...) kattotyömaalle, kun Audi
                                parka on huollossa. Se oli kaiketi ajan kuluksi  keksinyt vikoja itselleen 
                                odotellessa meidän palaavan maailmalta. Lista oli pitkä ja auton arvo tuplaantui.

                                Tiilikatto oli vielä kohmeessa, kun kiipesimme sinne. Kiinnitimme köydet ja
                                kävimme sammaleen kimppuun. Ihme tavaraa muuten -  löytää juurensa joka
                                koloon,eikä ymmärrä, että sen paras osoite olisi alas nurmikolle ja sieltä
                                kompostiin. Polvet pitivät palaverin ja ilmoittivat 5 tunnin kuluttua haluavansa
                                kotiin. Pyörällä.
Maanatai- ilta         Lämpöisen suihkun jälkeen Sonyn näppäimistön ääreen. Uusi kone, uusi
                               käyttöjärjestelmä ja uusi elämä sekoittavat kirjoitusta. Mutta olen päättänyt
                               päästä vielä niitten niskan päälle.

Tiistai                     Samat kuviot, pyörä vaihtuu korjattuun Audiin ja polvet saavat luvan kestää 
                               kauemmin. Illalla loppuverryttelynä hikinen ratsastustunti. Isä tulee kylään,
                               sillä uusi perheenjäsenemme, Belarus vm 1976, vaatii ekspertin apua.
                             

Keskiviikko            Ajamme Paraisille, missä traktori odottaa. Olemme Hentin kanssa (!) jo                                                 koeajaneet kapistuksen ja aiomme isona muuttaa maalle, Paraisille, Sydmoon.

Torstai                    Isä ja Hentti jäävät Paraisille ja minä aloitan taas toisessa siivousfirmassa
                                keikan. Koulun ja urheiluhallin  siivousta, sillä remontin jälkeen pölyä piisaa.

Perjantai                 Samat kuviot. Viikko on mennyt vauhdikkaasti kolmella eri työmaalla.
                               Ensiviikolla lisäksi tulee muutamien juhlien koristelua ja ruoanlaittoa.
                               Kuka sanoo, että työnteko on tylsää?   
                               
 

Hyvinkään uusi kirkko 

Uspenskin Katedraali

Rakkauden silta

Kaunis ruori

 

Näillä pulloilla syntyi kainista melodiaa Stockan edessä

VESITIIVIS KASSIMME YLITTÄÄ JO KOLMATTA KERTAA ATLANNIN

Saimme soiton Turun Meripelastuskeskukselta varhain maanantaiaamuna. Ensimäiseksi säikähdin, että Hannekselle oli sattunut jotain kalareisssulla. Ei onneksi ollut.

Soiton aiheena oli -yllätys yllätys Serena – se oli nähty Atlantilla. Ranskalaisen sota-aluksen miehistö oli kiinnittänyt huomiota kummallisen näköiseen purjeveneeseen. Tiedustelujen jälkeen oli ilmennyt, että kyseessä oli meidän Serena.

Miehistö oli mennyt veneeseen ja mitä ilmeisemmin heillä on nyt mukanaan tuo Hanneksen pakkaama kassi, jossa on muunmuassa tietokoneet, lokikirja, passit, kamerat, kovalevyt jne. Kassi joka oli valmiina, jos olisimme pelastautuneet helikopterin sijasta alukseen.

Meni siinä muutama tunti ihmetellessä, miten tällainen voi olla mahdollista – kaikista veneistä juuri Serena osuu heidän reitilleen! Kaikki ne meille tärkeimmät tavarat on arvatenkin saatu pois veneestä. Miten ne saadaan Suomeen onkin toinen juttu – ranskalainen alus näet suuntaa kohti Martiniqueta eli Karibiaa. Ja kassi seilaa heidän mukanaan.

Lähettelimme sähköpostia Ranskan viranomaisille ja kyselimme Serenan kunnosta sekä mahdollisista valokuvista.

Serenan iso masto oli kuulema poikki ja mesaani katkeamaisillaan - onneksi emme jatkaneet matkaa sen ison aallon jälkeen! Ilmeisesti mastot saivat kyytiä onnettomuudessa.

Mutta hauskinta oli kuulla, että Hentin keulaan sitoma jolla on ja pysyy kiinni.On poika ainakin oppinut tekemään solmuja ja kiinnittämään tavarat huolella, kun jolllan kiinnitykset sellaisen myräkän kestivät.

Venettä oli kuulema mahdoton hinata ja sinne se jäi kellumaan taas yksikseen vierailijoiden poistuttua.

Veneen sijainti oli tuolloin 16 29.0 N 30 20,4 W, eli Karibiaa kohti menossa.

Kuvia luvattiin lähettää meille loppuviikosta, jos saamme julkaista niitä, laitan ne blogiin – taitavat olla melko historiallisia kuvia, ainakin meille.

Mutta eikö nykypäivän teknologia olekin hieno asia- saimme tiedon veneen löytymisestä kaiketi reaaliajassa ja viranomaisten yhteistyö on uskomatonta tällaisissa asioissa.

Tieto kulkee nopeasti jopa sieltä kaukaa mereltä tänne kauas pohjolaan.

Nyt vain odottelemme, mikä on se keino saada kassi Suomeen. Ulkoministeriö ja suurlähetystö yrittävät auttaa parhaansa mukaan näin hankalassa jutussa.. Meillehän aina sattuu ja tapahtuu, jos ette vielä ole huomanneet....

AVARA LUONTO

Istuin lauantaina anopin tv:n ääressä katsellen Avaraa Luontoa. Upea dokumentti oli kuvattu Punaisella merellä ja Persian lahdella, pääasiassa veden alla.
Ruudussa vilisi vain tuttuja eläimiä - rauskuja, kilpikonnia, delfiinejä, rapuja, siipisimppuja ja vaikka mitä. Kaikki tuo hienosti kuvattu materiaali oli meidän arkipäivää matkalla, vaikkei sitä silloin oikein ymmärtänytkään.

Olemme saaneet olla onnekkaita, että koimme kaiken tuon ja pystymme vielä muistelemaan sitä!
Sinun arkipäiväsi, johon ehkä kuuluu työ, lämmin suihku, pyykinpesukone, valtavalla valikoimalla varustettu supermarket, auto, kiire, sanomalehdet, uutiset...  Tuo kaikki oli meille kuin tv:stä näkyvä dokumenttisarja, kun saavuimme Suomeen. Outoa ja kummalista.


Suosittelen kyllä kaikille irtiottoa elämästä - kaikki asiat saavat uusia ulottuvuuksia.
Arkipäivän itsestäänselvyyksistä tuleekin juhlallisuuksia elämässä, esimerkiksi ensimmäinen palkka - rahaa ei ole viimevuosina tullut, sitä on vain mennyt... tai että ruokakauppaan on vain parin minuutin matka - tai että suihkuvettä riittää ja riittää.

Dokumentissa meri oli rauhallinen ja kuvittelin sinne mielessäni purjeveneen, jota valkoiset ehjät purjeet kuljettivat eteenpäin. Ensimmäistä kertaa kuvittelin meidät istunmassa veneessä ja koin tuon hetken positiiviseksi. Ehkäpä joku päivä vielä istumme oikeasti veneessä , tyynellä kelillä veneen lipuessa hitaasti eteenpäin. Suomessa.

Valokuvaus alkaa taas hiipiä elämääni takaisin.

 

 

 

Syksyn sävelet

Syksyinen sää, sadetta ja räntää. Kaipaako sitä lämpöisiä aikoja ja aurinkoisia päiviä? Sen sijaan,että raaputtaa jäätä autonikkunoista, voisikin pulahtaa snorklaamaan tai että pukisi hellemekon toppatakin sijaan?
No höh, eihän niitä voi verrata samassa sarjassa. Aurinko ja snorklaus kuuluu Karibialle ja kirpeä sää tänne Pohjolaan.
Molemmissa on oma charminsa, on vain osattava nauttia siitä mitä meille annetaan. Vaikka se räntä tuntuisi huonolta, ennustaa se meille kuitenkin kaunista tulevaa talvea - sitä minkä karibialaiset niin mielellään kokisivat, jos vain voisivat.

Olemme aloittaneet uudessa kotikaupungissa englanninkielen opiskelun - opiskelun, jossa keskustellaan vain englanniksi. Yritämme ylläpitää  kielitaitoa, se kun tuppaa unohtumaan helposti, ellei sitä käytä.
Hyppäsin taas pitkästä aikaa hevosen selkään. Karmeaa, kuinka kaikki ratsastukseen käytetyt lihakset ovat kadonneet ja istunta on hukassa,.Ihan kuin aloittaisi kaiken alusta. Yksi tunti viikossa ei ihmeitä tee, mutta jatkan sinnikkäästi, kaipa se joku päivä alkaa sujumaan.

Välillä lueskelemme kavereiden purjehdusblogeja maailmalta. Joku ystävistä myy venettä Jenkeissä, osa on jatkamassa matkaa ja osa on menossa kotimaahansa tienaamaan rahaa, jotta pääsisi taas matkalle.
Muutamien kanssa pidämme yhteyttä ja tavoitteena on tavata joku päivä joko heidän kotimaassaan tai Suomessa.
Hentti soittelee onnellisena uudella kitarallaan. Kitara on tällä kertaa Martin ja muistuttaa meitä Dominican oppaastamme, Martinista. Sanojen ja sointujen hakeminen netistä on ollut iso urakka, mutta nyt alkaa kappaleita olla varastossa melkoinen määrä. Naapureillekkin alkaa olla kappaleet tuttuja...
 Elämme nykyisin siis melkoisen tavallista elämää.

Asianajajasta ei ole kuulunut mitään, puhumattakaan vakuutusyhtiöstä. Eli ocdottelemme kiltisti, mitä tuleman pitää.

Työ

Kun lähtee tuollaiselle matkalle, putoaa yhteiskunnan rattaasta melkoisen kauas. Monessa suhteessa.
Elämänarvot muuttuvat jo muutaman vuoden matkalla.Kiire häviää elämästä. Kännykkä ei ole tärkein kapistus kotoa lähdettäessä.Raha ei ole paras kaveri.Taikka televisio.

Muutaman vuoden kiireetön elämä on tehnyt sen, että "uskaltaa" tehdä erilaisia asioita.
Olen kokeillut viime aikoina työrintamalla aidan valttaus hommia, katon maalausta, porraskäytävän siivousta, saunojen pesuja, kotisiivousta ja maatalouslomitusta. Järjestänyt juhlatarjoiluja.
Verottajalta nousee tukka pystyyn, kunhan tulee veroilmotuksen aika, mutta antaa nousta vaan.Siinäpähän on ihmettelemistä työnantajien ja laskutettujen sekamelskassa.Mutta on tosi hauska kokeilla eri ammatteja.
Töitä on tupsahtanut bloginlukijoiden kautta ja osa on löytynyt netistä.

Nykyisin seuraan silmät kovana, miten rappukäytävät on tehty, onko siivousta ajateltu lainkaan. Jätän pyöräni kellariin siten, että siivoojan on helppo imuroida välistä.
Kävellessä tulee katsottua talojen aitoja sillä silmällä, josko niitä täytyisi maalata.Entä kuka hoitaa ikääntyvien ihmisten pihatyöt?

Tänään kävin Tarjoustalossa ja kassalla oli elämäänsä sekä työhönsä tympiintynyt nuori nainen. Tiuski asiakkaille ja oli epäkohtelias. Harmitti vietävästi hänen puolesta. Hänellä oli työpaikka ja kehtasi vielä käyttäytyä moukkamasesti.

Samoin eilen aamupäivällä loikki kerrostalon käytävällä miesporukka remonttihaalareissa kaljapullot kädessä, matkalla takaisin töihin. Tuiterissa jo ennen puoltapäivää ja omistavat sentään työpaikan. Mitä meitä ihmisiä oikein vaivaa? Asiat on kuitenkin hyvin melkeimpä kaikilla ja silti ollaan nenä nyrpyssä.