VIEQUES, PUERTO RICO

 

Welcome to Vieques - olette yksi saaren15 000 vuosittaisesta kävijästä!

Kello 7.00. Rantauduimme jollalla onnistuneesti Isla Chivan hiekkarannalle. Vedimme jollan ylös ja kiinnitimme sen puuhun. Olimme ankkurilahdessa, jossa ei näkynyt ristin sielua, ei autoa, ei venettä saati ihmisiä. Lähdimme kävelemään hiekkatietä pitkin kuunnellen lintujen aamukonserttia. Järjestelmäkamera jätettiin veneelle, koska hiekalle rantautumisessa on aina kuperkeikan vaara. Sehän on varma keino bongata uusia lintuja, kun ei ole kamera mukana – ja niin kävi, että monta uutta pikkulintua jäi paparazzilta kuvaamatta tänä aamuna.

 

Tien vasemmalla puolella oli katoksia, tarkoitettu kaiketi picnic paikoiksi ja oikealla puolella oli vaaleanpunaisilla nauhoilla suljettuja polun alkuja. Polut näyttivät hiljakkoin raivatuilta, sillä oksan tyngät ja kannot olivat vielä tuoreita. Kummallista.

Käveltyämme puolisen tuntia saimme näköpiiriin auton, raivaussahan äänen ja hetken kuluttua miehen, joka alkoi huudella metsään. Varoitti kovaan ääneen turisticoista. Sahat hiljenivät. Usein näissä maissa ruohonleikkuri tai trimmeri pysäytetään turistin lähestyessä, liekö kohteliaisuutta vai varovaisuutta. Siinä suomalainen melkein nolostuu, kun työ keskeytetään meidän takia.
 
Seuraavaksi kaveri alkoi kysellä ollaanko turisteja. Hentti meinasi vastata, että ei, kun ollaan teidän uudet työntekijät, missä saha ja haalarit ovat? Mutta viime sekunnilla nyökkäsi, että joo.
”Tästä eteenpäin on pääsy kielletty ja käveleminen muutenkin on vähän niin ja näin tällä hetkellä.”
Menkää samaa tietä takaisin eikä metsään saa poiketa.
Selvä juttu, kiitimme ja käännyimme ympäri. 

Kaverit eivät myöntäneet olevansa pommien raivaustöissä, vaan mitäpä muutakaan siellä häärättiin? Tuskin oltiin joulukuusien haussa.

Vuonna 1941 saarella oli 10 000 asukasta ja sokeria tuotettiin vuodessa 8000 tonnia. Samana vuonna U.S Navy hankki 2/3 saaren maa-alueista ja tarjosi alkuvuosina työpaikan monelle saarelaiselle rakentamisen muodossa. Lystiä ei kauan kestänyt ja kolmasosa asukkaista häipyi muille saarille työn perään, sillä sokerin viljelyshän oli loppu maa-alueiden vaihdettua omistajaa.

Viimeiset viisi vuosikymmentä U.S Navyn omistama maa-alue on ollut harjoituspommikenttänä ja onpa niitä pommeja vielä merestäkin löytynyt. Sotavoimat lähtivät vuonna 2003 ja pommit jäivät?

Purjehdusoppaassa on hyvin merkityt ankkuripaikat ja itse kirjan tekijäkin on vielä elossa. Joten kaipa uskallamme vielä siirtyä seuraavaan hiljaiseen lahteen, ennekuin saavumme Esperanzan lähettyville – mikä on se saaren toisiksi suurin kaupunki. Ja muita kaupunkeja täällä 12 000 asukkaan  ja saarella ei sitten olekaan.