Oi maame Suomi

Lippu salkoon

Sulku auki ja Maamme -laulu

Sinne jäi Eastbourne

Keskiviikko valkeni ilman eilisen sumun häivää ja ulkona oli lämpimämpi, kuin veneen sisällä. Kaikki oli kosteaa eilisen sumutihkun jäljiltä, mutta lämmin ilma kuivatti hetkessä kaiken. Laittelimme loppuja tavaroita paikoilleen ja käväisimme aamiaisen jälkeen suihkussa. Kannella oleva irtain sidottiin taas takaisin kiinni ja ompelin Saksasta ostetun Suomenlipun liestyneen reunan kiinni. Edellinen lippu oli pieni ja alkoi jo sekin liestyä. Hentti nosti lipun mesaanin mastoon ja käynnistimme koneen. Köydet irti ja hyppy veneeseen, matka voi taas alkaa. Sulku aukesikin heti ja odotteluaika siellä jäi lyhyeksi (halusivat varmasti jo meistä varmuudella eroon). Laitoin lähtölahjaksi saadun cd:n soimaan täysille. Maamme – laulu raikui kaiuttimista ja seisoimme sulunreunassa, kuin Olympia voittajat, niin hienolta tuntui sulun aukeaminen j a aavan meren näkeminen veneestä käsin. Sulun reunalla oli ihmetteleviä katseita, osa rohkeni kysymään laulumme syytä. Saimme kaikilta hyvän matkan toivotukset ja sataman henkilökuntakin oli vilkuttamassa lähtöämme.
Nostimme purjeet ylös ja suuntasimme ulos merelle. 

Pre paid toimii vielä, joten tuoreet terveiset mereltä.

Vene veteen vai vettä veneeseen

Hohtavan valkoinen

mikä  sotku

Nick ajoi veneen turvalliseti veteen

Neil tyytyväisenä koeajolla

Pohjoisesta altaasta taas vierasvenesataman puolelle

Kippis

Vene veteen vai vettä veneeseen

Tiistai, kello yksitoista – Neil vielä voimasanoja toistellen ruuvaili viimeisiä letkuja kiinni. Puoli tuntia vesille laskuun.
Muumilaaksossa oli uusittu kaikki tarvittavat putket ja liittimet, pakosarjakin meni uusiksi ja isompi läpivienti oli lasikuidutettu ja päässä oli nyt läppä. Konehuoneessa ei haissut diesel eikä öljy, mutta haistellaanpa uudestaan 50 ajotunnin jälkeen.
Iveco istuu siellä uudessa lasikuitupedissään ylväänä ja hohtaa valkoisena.
Lopulta kaikki oli valkista ja Nick ajoi tutun nostolaitteensa veneen ympärille. Liinat laitettiin veneen ali ja pian Serena keikkui tutusti ilmassa. Ajopelin varoitustuuttaus oli tullut tutuksi viime viikkojen aikana ja täytyy myöntää, että tällä kertaa se kuulosti lähes Finlandia hymniltä. Tunnelman voisi pilata vain kaksi asiaa – vene vuotaisi tai kone ei toimisi. Kummankohan sitä ottaisi, jos pitäisi valita toinen?
Vene laskettiin veteen ja Neil halusi mennä ensin veneeseen tarkistuskierrokselle., ennen kuin liinat irrotettaisiin. Sen verran on ollut huonoa tuuria, että jotenkin tuntui mahdottomalta uskoa laskun sujuvan ongelmitta. Ja niinhän se perhana vuoti vettä jostakin. Kaikki seisoivat veneen ympärillä haudanvakavina, kukaan ei uskaltanut kysyä, mistä se vuotaa ja paljonko. Työkalujen perään huudeltiin ja lopulta uskaltauduin kysymään, tarvitaanko apua. Ei kuulemma tarvittu. Neil hääräsi aikansa ja sai potkuriakselissa olevan vuodon korjattua.
Oli juhla päivä ja aloin leipoa Britan torttu. Väliin laitoin tuoreita vadelmia, banaania ja kermavaahtoa.
Ajoitus oli nappi, sillä sain tungettua kakun pieneen jääkaappiimme, juuri kun moottori starttasi koeajoa varten. Uusi kone kehräsi kuin kissa ja ajelimme ympäri satama-alueelle tehtyä testialuetta.(semmoinenkin ylellisyys!)
Kone meni pienillä kierroksilla vaivattomasti ja Nielin mielestä polttoaineen kulutus ei olisi juurikaan suurempi, kuin vanha Fordi jumissa olevan akselinsa kanssa. Naisen logiikalla tämä oli outo, sillä kyllä kai kisoissa oleva laukkahevonen syö enemmän kuin tätiratsastuksessa käytettävä pullahevonen.
No koko episodi päättyi hyvin ja joimme kakkuteet sen kunniaksi ja pian tuli Vick juhlistamaan kuohuvilla onnenpäivää. Thank you  Vick, see you in Caribian! Olimme luvanneet ostaa Vickin vanhan kauniin veneen kyllästyttyämme purjehdukseen.
Venettä oli muonitettu jo lähtöä varten, kansi oli likainen ja roustetäpliä täynnä, kiitos telakalla hiotun kalastusveneen ja pressu oli täynnä mustia öljyisiä kädenjälkiä. Molemmat pysyivät tallella pesuoperaatiosta huolimatta. Ostimme dieseliä, ja nyt täytyy muistaa säilyttää kuitit ranskaa varten, muuten voi olla vaikeuksia. Diesel on muuten punaista täällä ja ranskalaiset viranomaiset valvovat sen tuontia Ranskaan – eikä oikein ymmärretä miksi. Mutta kuitit ja ajotunnit oltava esittää. No nyt on mittaritaulu kierrosluvuilla ja ajotunnit kirjautuvat jopa ylös, katselkoot vaan rankassa joko lokikirjasta tai taulusta.
Omituista taas kun vene keinuu, viime viikot se on vain huojunut kovalla tuulella ja nyt saamme taas hypätä laiturilta, ilman että tarvitsee kiivetä tikapuita pitkin. Pienestä sitä, tulee iloiseksi.
Huomenna pääsemme jatkamaan matkaa – siihen saakka terveiset täältä LAITURIN VIERELTÄ.

Telakkafestarit

Launataina sanoimme tack och adjö Penhaleroadin asunnolle ja saavuimme veneelle kapsäkkien kanssa. Raivattiin tilaa sen verran, että saimme keulaan nukkumatilan. Naapuriveneen omistaja Vick, reilu kuusikymppinen mies, kunnostaa aivan ihanaa vanhaa venettä ja on tullut hyväksi ystäväksi näiden viikkojen ajan. Saimme kutsun auringonlaskun aikaan hänen veneelle viinilasillisille. Löysimme kitaran jostakin tavarasekamelskasta ja otimme sen mukaan. Vick on aikoinaan ollut Keith "THE ROLLING STONESIN" kuskina ja soittanut joskus itsekkin kitaraa,joten vuonna 1935 rakennetussa veneessä soi musiikki ja laulu raikasi. Telakalla oli siis kolmen hengen festarit. Vahdille sanottiin, josko sulkisi portin vähän myöhemmin tänään. Jaa se moottori - On siis paikallaan ja maanantaina  pitäisi olla viimeinen silaus ja tiistaina veteen klo 11.30. Koeajoa ympäri satama-allasta ja jos kaikki menee hyvin( lue: vene ei vuoda ) keskiviikkoaamuna lähdetään- vaikka sulut olisivat kiinni, niin läpi mennään!
Oli muuten ihanaa nukkua taas veneessä vai johtuiko se siitä viinistä?

Pain Killers

Tiistai tuli ja meni enemmän tai vähemmän ihmetellessä, tuleeko tästä koskaan valmista. Varaosia tuntui puuttuvan kokoajan ja niitä tilattiin sitä mukaa. Purskahdin melkein itkuun miettiessäni mistä aloittaisin siivouksen. Pölyä oli joka puolella, kaapeissa, laatikoissa, astioissa ja jopa keulaan sullotut tavaramme olivat saaneet osansa – kukaan työmiehistä ei ollut tajunnut peittää tavaroita saatikka sulkea keulaan menevää ovea. Kunpa olisin viimeksi lähtiessäni arvannut rälläkän soivan veneessä. Siivoaminen oli verrattavissa talven jälkeen tehtävään urakkaan. Erona oli vain koko mukana oleva omaisuus ympärillä, työkaluja joka puolella ja kaksi miestä koneen kimpussa.
Vaikka kaikki on edennyt hitaasti, Neil tuntuu ajattelevan turvallisuutta ja tekee työnsä huolella.
Kun yli neljä viikkoa sitten saavuimme tänne, tuntematta ketään korjaajaa, saati konehuoneessa olevaa vikaa, oli mahdoton tietää mitä tulee tapahtumaan. Olisimme voineet vuokrata asunnon kuukaudeksi tai lentää Suomeen tai ostaa kuukauden bussikortin tai hakea varaosia niiden puuttuessa, mutta koska huomisen käsikirjoitus on ollut aina tuntematon, olemme eläneet kysymysmerkkinä koko täällä olo ajan.
Ja vain odotelleet. Huomista.
Keskiviikkona aurinko paistoi ja työt sujuivat. Mahdammekohan jo ensi viikolla päästä lähtemään?
Päivä sujui ongelmitta ja Neil lopetti työt illalla kuuden jälkeen. Aloimme laittaa työkaluja sisälle ja valmistelemaan lähtöä Penhalin asunnolle. Jostain kuului omituista ääntä ja kesti hetken ennen kuin ymmärsimme mistä se tulee – automaattinen pilssipumppu sylki ulos veneen sivusta dieseliä telakan pihalle! Siinä kuului monta kirosanaa, ennen kuin käsi löysi pilssikaivosta katkaisijan. Syykin löytyi nopeasti – päivällä irrotettu dieseltankin letku oli jäänyt odottamaan kytkemistä uuteen moottoriin ja oli unohtunut auki korjaajalta. Letku oli sitten pudonnut veneen pohjalle ja valutti dieseliä pilssikaivoon.  No toimipahan ainakin automatiikka. Hentti kytki käsipilssin väliaikaisesti takaisin, jotta saimme pumpattua tavaraa sankoon ja kannettua sitä tikapuita pitkin alas jäteöljyastiaan. Ilta pimeni, muumilaakson lattia oli liukas ja kaikkialla haisi diesel. Olin valmis räjäyttämään koko veneen, mutta tuskinpa se meidän tuurilla olisi edes räjähtänyt.
Palkitsimme itsemme urakan jälkeen Pain Killersillä, kaupasta saatavilla 500 milligrammaisilla päänsärkylääkkeillä, joka lienee Buranan kaltaista. Koko askin hinta oli huimaavat 50 senttiä ja otin saman tien kaksi askia.

Takaisin etelään

Sunderlandin linja-autoasemalla tuuli ja vain kymmenen asteen lämpötilassa odottelimme National Expressin saapumista. Bussi starttasi ajallaan klo 6.45 (ne aamuherätykset!) ja saapumisaika Lontooseen olisi 14.15 plus ruuhkalisä 15 min tarvittaessa. Bussissa oli vain yksi matkustaja meidän lisäksi ja matkalta määrä lisääntyi vain reilulla kymmenellä hengellä – ellen olisi tiennyt yöbussin olleen täyteenbuukattu, olisin ihmetellyt vuoron kannattavuutta. Tällä kertaa meillä oli liput kunnossa ja kuten olimme arvanneet, oli yksi syy siihen, miksi lippuja ei voi bussista ostaa, on turvallisuus.
Mutta matkustajien ja itse auton turvallisuus välillä huolestutti. Lontoossa mentiin peilit hipoen ruuhkassa ja muualla tiet olivat paikka paikoin niin kapeat, että oksat raapivat kylkiä ja ikkunoita. Vauhti oli hurja, sillä aikataulua oli saatava kurottua kiinni. Mutta kaipa nuo ovat tottuneet, sillä perille päästiin ehjin nahoin ja vain ne luvatut 15 min myöhässä.
Luin matkan aikana T-E Anderssonin ruotsikielistä matkakertomusta purjeveneellä maailman ympäri. Kirja on ollut lainassa hyvältä ystävältäni jonkun aikaa, mutta mikä parasta, hän on luvannut kuljettaa kirjan kotiin henkilökohtaisesti, joten tapaamme siis veneessä joku päivä.  See you Christel.
Home sweet home eli saimme samaisen asunnon Penhale Roadilta ja hintakin oli laskenut, laskevatkohan jo meidät kanta-asiakkaiksi? Lämpötilakin nousi kahdeksalla asteella, sillä olimme taas etelässä.
Olimme nähneet melko hyvän kokonaiskuvan Englannista matkalla ja sitä usein mielikuvituksessa sijoittaa itsensä asumaan matkakohteena olevaan maahan - niin teimme tälläkin kertaa.
Asuisimme maalla, vanhassa kivitalossa, ympärillä hyvin hoidettu puutarha ja kaunis metsä lähellä.
Iltaisin istuisimme huopien alla värjöttäen, jalat kylminä vetoisista lattioista johtuen, suihkuun ei tekisi mieli, sillä paine olisi olematon. Auto ja kaikki muu irtain omaisuus olisi lukittu kettingeillä ja kuuntelisimme, toimivatko varashälyttimet varmuudella….
Olimme  illalla sen verran uuvuksissa matkasta, että emme lähteneet kävelemään veneelle. Ja koska olimme saanet hivenen selkoa, mitä siellä oli viime viikolla tapahtunut, ajattelimme saavamme paremmat yöunet näkemättä koko sotkua. Lasikuidutus oli mennyt osittain uusiksi ja tuskinpa pojat ovat peitellet mitään ennen rälläkän käynnistystä.
Aamukävely veneellelämpöisessä auringonpaisteessa tuttua rantalenkkiä pitkin tuntui taas mukavalta katujen jälkeen. Kiipesimme varovaisesti ylös tikapuita veneeseen, astuimme likaiselle kannelle
ja kurkkasimme varovaisesti Hentin joulupakettia – oliko se tosiaan siellä?
Siellä oli ja luukkukin mahtuisi paikalleen!
Neil saapui hetken kuluttua ja kertoi asennuksen olleen PAINAJAINEN. Emme uskaltaneet kysyä yksityiskohtia, sillä nyt ei kannata hermostuttaa tekijää – ei tässä vaiheessa, kun loppusuora häämöttää.
Itsehän on soppansa keittänyt, ajattelin.
Mutta jospa pääsisimme pian jatkamaan matkaa.

Kampaajan tuolissa

Hentin mielestä hiukseni olivat villiintyneet viime kuukausien aikana. Koska Carolan luo Suomeen on pitkä matka, päätin kokeilla paikallista parturipalvelua. Onhan siitä aikaa yli kolmekymmentä vuotta, kun olen istunut tavallisena, maksavana asiakkaana tuolissa ilman kiirettä ja ajanvarauskirjaa sylissä, puhelin toisessa kädessä. Pahimmillaan oma väri vaikuttaa ja samaan aikaan leikataan työkaverin hiuksia.
Joten nyt oli outo olo odottaa vuoroaan ja kun kutsu kävi, tuotiin kahvikuppi käteeni (kupit sattumalta aivan samanlaiset kuin Carolan kampaamossa!) ja vaatteeni laitettiin vaatekaappiin ja minut ohjattiin pesupaikalle, jossa (ilmeisesti) harjoittelija pesi hiukseni hyvin. Normaali kuvio, paitsi Suomessa yleensä se joka leikkaa, myös pesee. Kampaajan kysellessä toiveita, en voinut muuta kuin kertoa olevani alalla ja kynineeni viimeksi omat niskahiukset kynsisaksilla sataman vessassa, joten mitä tahansa teetkin, se on varmasti parempi. Käytin ajan hyväksi ja kyselin paikallista kampaajan työntekoa ja koulutusta. Alalle pääsee kahden vuoden koulutuksella, yleensä täälläpäin ollaan työsuhteessa, ei vuokratuolilla ja jokainen on erikoistunut johonkin osa-alueeseen. Hänellä se oli hääkampaukset ja värjäykset – eipä tärpännyt meikäläisen suhteen. Sai vain ihailla tylsää juurikasvuani.
Itse kampaamo oli melkoisen suuri, asiakaspaikkoja yhdeksän ja lisäksi kynsien hoitola. Työntekijöitä näytti olevan liian kanssa, sillä sain ajan kahdenkymmenen minuutin varoitusajalla ja vieläpä lauantaina.

Paikka oli hyvin trendikäs ja koin itseni tylsine purjehdusvaatteineni ehkä ulkopuoliseksi ja jopa
vanhaksi, sen verran nuorta henkilökuntaa siellä oli. Mutta kaiken kaikkiaan siellä oltiin ystävällisiä ja palvelu oli hyvä ja hiukseni leikattiin huolella. Ja koko lysti maksoi 26 puntaa enkä tiennyt, jätetäänkö yleensä tippiä, annoin varmuuden vuoksi tasan kolmekymmentä, olihan palvelu ollut erinomainen.


Ja illalla juhlimme kolmea asiaa:
 1.Moottori on saatu mahtumaan veneeseen
   ( Neil ilmoitti vihdoinkin- emme ole saaneet painostaa häntä soitoilla)
 2. Sukulaispoika Robin vihittiin Helin kanssa tänään
 3. Uudelle frisyyrille

Visiitti Washingtoniin

Tänään hyppäsimme matkaan kohti Washingtonia ja siellä olevaa Wetland Centeriä. Otimme riskin, sillä paikalla oli mielestämme hivenen kaupallinen mainos, mutta alkoi jo tympiä tuo kaduilla kävely.
Wetland Center oli kuitenkin mukavampi yllätys, kuin luulimme. River Wearin kupeessa olevaan kosteikkoon oli saatu kiva ”luonnonpuisto” tunnelma ja uskomaton määrä lintuja, joista osa eleli vapaaehtoisesti, osan alueella vapaaehtoisesti pysymistä vähän kummastelimme.
Mutta se vanhin konsti eli ruokinta oli varmasti paras konsti saada linnut pysyttelemään alueella.
Keskelle metsää tehdyn majan edustalla oli ruokintapaikka ja sait ikkunan läpi seurata, kun linnut tulivat ruokailemaan, olipa siellä kurrekin tekemässä akrobaattitemppuja saadakseen syötävää.
Idea oli itse asiassa tosi hyvä ja voisi toimia Suomessakin.
Siellä oli meille tavanomaiset tiklit, tiaiset, tikat syömässä, oli vähän harvinaisempi pyrstötiainen ja pähkinähakkikin lounaalla. Fasaaneilla oli toinen kattaus maassa, sillä siellä oli paljon pudotettua syötävää tarjolla.
Lammikoissa oli sorsia ja hanhia lukematon määrä, osaa näistä emme olleet koskaan ennen nähneet.
Vaikka virallista bongausta emme lintukirjaamme merkinneetkään, saimme tietää lintujen nimet ja ulkonäön.
Joutsenia oli maailman pienimmästä aina mustaan ja kurkia löytyi tavallisista sekä japanilaista mallia.
Monien lampien edustalla myös näitä ”tarkkailumökkejä”, joissa voi istuskella ja seurata sorsien ja kahlaajalintujen elämää. Seinillä ja pöydillä oli selkeät kuvat ja neuvot linnun tunnistusta varten.
Jäseneksi liittyneet saavat vierailla mielin määrin alueella ja viereemme istahtikin ”vakibongari” sillä hänellä oli listat valmiina, sen kun ruksaa linnun ja merkkaa ajan.
Meillä oli huono varustus mukana, sillä kiikarit ja Canon ovat tietenkin veneellä ja nyt niillä olisi ollut käyttöä.
Vähän ennen lähtöä satuimme näkemään, kun eräs hanhiparka henkäisi viimeisen kerran ja nukkui pois.
Kaveri yritti nokkia sitä elontielle, mutta turhaan. Sinne se jäi surullisen näköisenä viereen seisomaan, meidän kävellessä infon ilmoittamaan tapahtuneesta.
Alueella vierähti yli neljä tuntia aikaa ja sisäänpääsy maksu oli 7 punnan luokkaa, joten milestäni sillä  sai rahoille ihan hyvää vastinetta.Tässä päivän erikoisuuksia:

Red-breasted Goose

Havaiian Goose

Bar-headed Goose

Black Swan

Japanese Grane

Ketun pitävä portti

Coscoroba Swan, maailman pienin joutsen

Black necked Swan

Ja tiedoksi, Washingtoniin oli puolen tunnin matka Sunderlandista...
Ja kaikille linnuista kiinnostuneille, se aiemmin kaipaamani linnun nimi on Egyptin Hanhi

Sunderland

Täällä myydään joulua, niin kaupoissa kun ravintoloissa

Pojat karkkihyllyillä

Liikennevalojen tehostaja

Mowbray, kaupungin vanhin puisto

Sunderlandissa asuu n.300 000 asukasta. Aikoinaan paikka on ollut tärkeä teollisiuuskaupunki ja siksi sitä pommitettiin rajusti maailman sodan aikana. Kaivokset  ovat olleet tärkeä työllistäjä aina 1990 luvulle saakka,samoin telakka,  nykyisin Nissan maksaa palkan monelle paikalliselle. Täällä on myös yliopisto, joka muodostuu kolmesta kampuksesta - valittavana matematiikan-, kaupallisen alan-, opettajan-,lastentarhanopettajan- tai taidetutkinto.
Yliopisto on lähellä keskustaa ja se näkyy katukuvassa opiskelijoiden ryhminä.
Alemmilla kouluasteilla käytetään vielä kouluasuja, joka meidän silmissä näyttää hassulta - tytöillä on melkoisen lyhyet minihameet (Hentin mielestä ihan hyvän pituiset) ja pojilla kauluspaidat ja kravatit.
Ei ole vanhemmilla ainakaan kallista ongelmaa merkkivaatteiden kanssa, kun kaikilla on samanlaiset vaatteet koulupäivinä.
Kadulla kävellessä pisti silmään myös panttilainaamot, joita täällä on paljon. Myytävänä kitaroita, elektroniikkaa ja koruja, kaikki hyvin edulliseen hintaan. Näytti siltä, että muusikoita vaivaa eniten rahapula, niin komea rivistö kitaroita näissä kaupoissa oli tarjolla.
Huonekalut ovat täällä naurettavan halpoja, samoin rakennustarvikkeet, pitäisikin tulla isolla rekalla Suomesta ostosturneelle.
Lounaat ovat edullisia, sillä paikallisessa kahvilassa päivän keitto ja sämpylä maksaa 1,60 ja salaattiannokset alle neljä puntaa.
Pubeissa tarjoillaan lounasaikaan runsas lounas, johon sisältyy vapaavalintainen juoma ja hinta alle kuusi puntaa -kuka sitä nyt vaan vettä joisi...

Uutisia kotisuomesta

Sähköpostin saaminen Suomesta on aina kiva asia, täällä kun ei uutisissa mainita, mitä sukulaisille ja tuttaville tai asiakkaille kuuluu. Tuntuu kotoisalta lukea kurkien muuttopuuhista tai kotimetsien sienisadosta tai sisareni hurjastelusta traktorilla 1000kg heinäpaalin kanssa ojanliepeillä. En malta olla kertomatta pientä tarinaa Kerimäeltä, jossa sisareni hurjastelee niin hevosilla kuin traktorilla.
Kiinalaisperhe oli käynyt heillä kylässä ja kuunnelleet suu pyöreänä meidän purjehdusreissua, johon siskoni mies oli tokaissut, että Taina ja suku ovat sellaisia hurjapäitä. Asia oli kovasti huvittanut sisartani. Kaipa kiinalaiset olivat innostuneet sukumme hurjapäisyydestä ja ehdottaneet ratsastusta maailman ympäri hevosella! No idän kautta pääsisi aika pitkälle...
Tosi asiassa olemme sisareni kanssa kiitollisia vanhemmillemme, siitä että he ovat antaneet mallin, että hullujakin ideoita kannattaa kokeilla ja toteuttaa – muuten en kai kirjoittelisi täällä Englannissa eikä hän hurjastelisi Kerimäellä!
Suomessa on huhupuheiden mukaan vieläkin ollut lämmintä, kun meillä täällä on syysvarustus jokapäiväinen vaatevalinta.
Hankimme prepaidin täältä ja sen ansiosta on edullisempi soittaa Suomeen. Jos mainokseen on uskomista, puhelut maksaisivat 15 paikallista penniä minuutilta. Saapas nähdä, pitääkö paikkansa.