Tiistai, kello yksitoista – Neil vielä voimasanoja toistellen ruuvaili viimeisiä letkuja kiinni. Puoli tuntia vesille laskuun.
Muumilaaksossa oli uusittu kaikki tarvittavat putket ja liittimet, pakosarjakin meni uusiksi ja isompi läpivienti oli lasikuidutettu ja päässä oli nyt läppä. Konehuoneessa ei haissut diesel eikä öljy, mutta haistellaanpa uudestaan 50 ajotunnin jälkeen.
Iveco istuu siellä uudessa lasikuitupedissään ylväänä ja hohtaa valkoisena.
Lopulta kaikki oli valkista ja Nick ajoi tutun nostolaitteensa veneen ympärille. Liinat laitettiin veneen ali ja pian Serena keikkui tutusti ilmassa. Ajopelin varoitustuuttaus oli tullut tutuksi viime viikkojen aikana ja täytyy myöntää, että tällä kertaa se kuulosti lähes Finlandia hymniltä. Tunnelman voisi pilata vain kaksi asiaa – vene vuotaisi tai kone ei toimisi. Kummankohan sitä ottaisi, jos pitäisi valita toinen?
Vene laskettiin veteen ja Neil halusi mennä ensin veneeseen tarkistuskierrokselle., ennen kuin liinat irrotettaisiin. Sen verran on ollut huonoa tuuria, että jotenkin tuntui mahdottomalta uskoa laskun sujuvan ongelmitta. Ja niinhän se perhana vuoti vettä jostakin. Kaikki seisoivat veneen ympärillä haudanvakavina, kukaan ei uskaltanut kysyä, mistä se vuotaa ja paljonko. Työkalujen perään huudeltiin ja lopulta uskaltauduin kysymään, tarvitaanko apua. Ei kuulemma tarvittu. Neil hääräsi aikansa ja sai potkuriakselissa olevan vuodon korjattua.
Oli juhla päivä ja aloin leipoa Britan torttu. Väliin laitoin tuoreita vadelmia, banaania ja kermavaahtoa.
Ajoitus oli nappi, sillä sain tungettua kakun pieneen jääkaappiimme, juuri kun moottori starttasi koeajoa varten. Uusi kone kehräsi kuin kissa ja ajelimme ympäri satama-alueelle tehtyä testialuetta.(semmoinenkin ylellisyys!)
Kone meni pienillä kierroksilla vaivattomasti ja Nielin mielestä polttoaineen kulutus ei olisi juurikaan suurempi, kuin vanha Fordi jumissa olevan akselinsa kanssa. Naisen logiikalla tämä oli outo, sillä kyllä kai kisoissa oleva laukkahevonen syö enemmän kuin tätiratsastuksessa käytettävä pullahevonen.
No koko episodi päättyi hyvin ja joimme kakkuteet sen kunniaksi ja pian tuli Vick juhlistamaan kuohuvilla onnenpäivää. Thank you Vick, see you in Caribian! Olimme luvanneet ostaa Vickin vanhan kauniin veneen kyllästyttyämme purjehdukseen.
Venettä oli muonitettu jo lähtöä varten, kansi oli likainen ja roustetäpliä täynnä, kiitos telakalla hiotun kalastusveneen ja pressu oli täynnä mustia öljyisiä kädenjälkiä. Molemmat pysyivät tallella pesuoperaatiosta huolimatta. Ostimme dieseliä, ja nyt täytyy muistaa säilyttää kuitit ranskaa varten, muuten voi olla vaikeuksia. Diesel on muuten punaista täällä ja ranskalaiset viranomaiset valvovat sen tuontia Ranskaan – eikä oikein ymmärretä miksi. Mutta kuitit ja ajotunnit oltava esittää. No nyt on mittaritaulu kierrosluvuilla ja ajotunnit kirjautuvat jopa ylös, katselkoot vaan rankassa joko lokikirjasta tai taulusta.
Omituista taas kun vene keinuu, viime viikot se on vain huojunut kovalla tuulella ja nyt saamme taas hypätä laiturilta, ilman että tarvitsee kiivetä tikapuita pitkin. Pienestä sitä, tulee iloiseksi.
Huomenna pääsemme jatkamaan matkaa – siihen saakka terveiset täältä LAITURIN VIERELTÄ.
Muumilaaksossa oli uusittu kaikki tarvittavat putket ja liittimet, pakosarjakin meni uusiksi ja isompi läpivienti oli lasikuidutettu ja päässä oli nyt läppä. Konehuoneessa ei haissut diesel eikä öljy, mutta haistellaanpa uudestaan 50 ajotunnin jälkeen.
Iveco istuu siellä uudessa lasikuitupedissään ylväänä ja hohtaa valkoisena.
Lopulta kaikki oli valkista ja Nick ajoi tutun nostolaitteensa veneen ympärille. Liinat laitettiin veneen ali ja pian Serena keikkui tutusti ilmassa. Ajopelin varoitustuuttaus oli tullut tutuksi viime viikkojen aikana ja täytyy myöntää, että tällä kertaa se kuulosti lähes Finlandia hymniltä. Tunnelman voisi pilata vain kaksi asiaa – vene vuotaisi tai kone ei toimisi. Kummankohan sitä ottaisi, jos pitäisi valita toinen?
Vene laskettiin veteen ja Neil halusi mennä ensin veneeseen tarkistuskierrokselle., ennen kuin liinat irrotettaisiin. Sen verran on ollut huonoa tuuria, että jotenkin tuntui mahdottomalta uskoa laskun sujuvan ongelmitta. Ja niinhän se perhana vuoti vettä jostakin. Kaikki seisoivat veneen ympärillä haudanvakavina, kukaan ei uskaltanut kysyä, mistä se vuotaa ja paljonko. Työkalujen perään huudeltiin ja lopulta uskaltauduin kysymään, tarvitaanko apua. Ei kuulemma tarvittu. Neil hääräsi aikansa ja sai potkuriakselissa olevan vuodon korjattua.
Oli juhla päivä ja aloin leipoa Britan torttu. Väliin laitoin tuoreita vadelmia, banaania ja kermavaahtoa.
Ajoitus oli nappi, sillä sain tungettua kakun pieneen jääkaappiimme, juuri kun moottori starttasi koeajoa varten. Uusi kone kehräsi kuin kissa ja ajelimme ympäri satama-alueelle tehtyä testialuetta.(semmoinenkin ylellisyys!)
Kone meni pienillä kierroksilla vaivattomasti ja Nielin mielestä polttoaineen kulutus ei olisi juurikaan suurempi, kuin vanha Fordi jumissa olevan akselinsa kanssa. Naisen logiikalla tämä oli outo, sillä kyllä kai kisoissa oleva laukkahevonen syö enemmän kuin tätiratsastuksessa käytettävä pullahevonen.
No koko episodi päättyi hyvin ja joimme kakkuteet sen kunniaksi ja pian tuli Vick juhlistamaan kuohuvilla onnenpäivää. Thank you Vick, see you in Caribian! Olimme luvanneet ostaa Vickin vanhan kauniin veneen kyllästyttyämme purjehdukseen.
Venettä oli muonitettu jo lähtöä varten, kansi oli likainen ja roustetäpliä täynnä, kiitos telakalla hiotun kalastusveneen ja pressu oli täynnä mustia öljyisiä kädenjälkiä. Molemmat pysyivät tallella pesuoperaatiosta huolimatta. Ostimme dieseliä, ja nyt täytyy muistaa säilyttää kuitit ranskaa varten, muuten voi olla vaikeuksia. Diesel on muuten punaista täällä ja ranskalaiset viranomaiset valvovat sen tuontia Ranskaan – eikä oikein ymmärretä miksi. Mutta kuitit ja ajotunnit oltava esittää. No nyt on mittaritaulu kierrosluvuilla ja ajotunnit kirjautuvat jopa ylös, katselkoot vaan rankassa joko lokikirjasta tai taulusta.
Omituista taas kun vene keinuu, viime viikot se on vain huojunut kovalla tuulella ja nyt saamme taas hypätä laiturilta, ilman että tarvitsee kiivetä tikapuita pitkin. Pienestä sitä, tulee iloiseksi.
Huomenna pääsemme jatkamaan matkaa – siihen saakka terveiset täältä LAITURIN VIERELTÄ.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti