Takaisin etelään

Sunderlandin linja-autoasemalla tuuli ja vain kymmenen asteen lämpötilassa odottelimme National Expressin saapumista. Bussi starttasi ajallaan klo 6.45 (ne aamuherätykset!) ja saapumisaika Lontooseen olisi 14.15 plus ruuhkalisä 15 min tarvittaessa. Bussissa oli vain yksi matkustaja meidän lisäksi ja matkalta määrä lisääntyi vain reilulla kymmenellä hengellä – ellen olisi tiennyt yöbussin olleen täyteenbuukattu, olisin ihmetellyt vuoron kannattavuutta. Tällä kertaa meillä oli liput kunnossa ja kuten olimme arvanneet, oli yksi syy siihen, miksi lippuja ei voi bussista ostaa, on turvallisuus.
Mutta matkustajien ja itse auton turvallisuus välillä huolestutti. Lontoossa mentiin peilit hipoen ruuhkassa ja muualla tiet olivat paikka paikoin niin kapeat, että oksat raapivat kylkiä ja ikkunoita. Vauhti oli hurja, sillä aikataulua oli saatava kurottua kiinni. Mutta kaipa nuo ovat tottuneet, sillä perille päästiin ehjin nahoin ja vain ne luvatut 15 min myöhässä.
Luin matkan aikana T-E Anderssonin ruotsikielistä matkakertomusta purjeveneellä maailman ympäri. Kirja on ollut lainassa hyvältä ystävältäni jonkun aikaa, mutta mikä parasta, hän on luvannut kuljettaa kirjan kotiin henkilökohtaisesti, joten tapaamme siis veneessä joku päivä.  See you Christel.
Home sweet home eli saimme samaisen asunnon Penhale Roadilta ja hintakin oli laskenut, laskevatkohan jo meidät kanta-asiakkaiksi? Lämpötilakin nousi kahdeksalla asteella, sillä olimme taas etelässä.
Olimme nähneet melko hyvän kokonaiskuvan Englannista matkalla ja sitä usein mielikuvituksessa sijoittaa itsensä asumaan matkakohteena olevaan maahan - niin teimme tälläkin kertaa.
Asuisimme maalla, vanhassa kivitalossa, ympärillä hyvin hoidettu puutarha ja kaunis metsä lähellä.
Iltaisin istuisimme huopien alla värjöttäen, jalat kylminä vetoisista lattioista johtuen, suihkuun ei tekisi mieli, sillä paine olisi olematon. Auto ja kaikki muu irtain omaisuus olisi lukittu kettingeillä ja kuuntelisimme, toimivatko varashälyttimet varmuudella….
Olimme  illalla sen verran uuvuksissa matkasta, että emme lähteneet kävelemään veneelle. Ja koska olimme saanet hivenen selkoa, mitä siellä oli viime viikolla tapahtunut, ajattelimme saavamme paremmat yöunet näkemättä koko sotkua. Lasikuidutus oli mennyt osittain uusiksi ja tuskinpa pojat ovat peitellet mitään ennen rälläkän käynnistystä.
Aamukävely veneellelämpöisessä auringonpaisteessa tuttua rantalenkkiä pitkin tuntui taas mukavalta katujen jälkeen. Kiipesimme varovaisesti ylös tikapuita veneeseen, astuimme likaiselle kannelle
ja kurkkasimme varovaisesti Hentin joulupakettia – oliko se tosiaan siellä?
Siellä oli ja luukkukin mahtuisi paikalleen!
Neil saapui hetken kuluttua ja kertoi asennuksen olleen PAINAJAINEN. Emme uskaltaneet kysyä yksityiskohtia, sillä nyt ei kannata hermostuttaa tekijää – ei tässä vaiheessa, kun loppusuora häämöttää.
Itsehän on soppansa keittänyt, ajattelin.
Mutta jospa pääsisimme pian jatkamaan matkaa.