Arjan eiku arjen askareita

Istun makuuhuoneessamme tietokoneen ääressä. Tuoli on keinonahkaa ja tarttuu ihoon kiinni, ellei siihen laita tyynyä tai pyyhettä. Sähköjohto ylettyy juuri ja juuri lähimpään pistorasiaan ja kaapeli kulkee lattian poikki seinässä olevaan rasiaan, josta on yhteys nettiin. Molemmat rasiat ovat olohuoneessa.

Liukuikkunat on työnnetty sivuun ja hyttysverkon läpi tulee välillä kevyt tuulahdus viileää ilmaa.
On perjantai- ilta ja vartija istuu kaiketi kopissaan, sillä sieltä kuuluu television ääni. Aaltopeltinen korkea aita on tiukasti kiinni ja pysyy. Se aukeaa vain meille asukkaille tai työntekijöille.
Saranoista tuleva kova narina paljastaa jokaisen sisälle yrittävän.

Ostimme aamulla kadunkulmasta tutulta kaverilta hedelmiä. Hän tulee aina pullollaan olevan jeeppinsä kanssa kulmille ja niin tänäänkin. Jos takaluukun olisi avannut, olisi tielle vierinyt puolikuutiota kookospähkinöitä. Takapenkiltä löytyivät papaijat, appelsiinit ja banaanit ja katolta pöytä.

Putiikin pystyyn laittaminen vei muutaman minuutin. Koska hedelmät ovat tuoreita ja paikka niin lähellä meitä, ostamme häneltä usein hedelmiä. Tänään saaliiksi jäi parin kilon papaija, nippu banaaneja ja muutama muu hedelmä – hintaan  4 euroa.

Syön niitä tässä kirjoittamisen ohessa ja maistuvat ihanilta.

Ostosten jälkeen lähdimme pääkaupunkiin, St Georgesiin, bussilla. Eli niillä Hiacen kokoisilla pakettiautoilla, joihin saa mahtumaan ainakin 17 henkeä. Reggae soi ja sisäänheittäjän silmät vaanivat joka kadunkulmaa, josko saataisiin muutama asiakas lisää. Siellä huudellaan ”anteeksi rouva, tuletteko kyytiin” tai huidotaan kiivaasti sormilla, jotta kyytiin mahtuu vielä. Peruutetaan, jos on pienikin epäilys saada yksi kyytiläinen lisää.
Bussi maksaa alle euron ja sillä saa vauhdikasta menoa. Joka päivä. Välillä sisäänheittäjä voi hakea ruokaa taikka juomaa ja kaikki odottelevat tyytyväisinä. Siinäpä olisi Hesan bussikuskeille uutta iloa työpäivään!

Selvitimme pääkaupungissa, jos saisimme lähetettyä (ne jäljellä jääneet vähät tavarat) Suomeen rahtilaivalla. Englantiin saakka ne tulevat halvemmalla kuin lentokoneessa ekstra matkatavarana. Mutta se kallein hinta muodostuu Englannin ja Suomen välille. Odottelemme tarjousta.

Lounastimme paikallisessa kuppilassa, minä kokeilin ”oil down”  - paikallista kansallisruokaa. Maukkaita, maustettuja vihanneksia kanan kera. Ja lasillinen kraanavettä. Hentti söi kanaa ja makaronipiirakkaa, janoon meni kaksi Caribia… olutta siis. Koko lasku oli 11 euroa. Ja nälkä lähti.

Haimme ruokakaupasta jotain pientä ja kadulta vihannekset vielä repun täytteeksi ja sitten kotiin.
Sovimme viikkosiivouksen kaksi kertaa normaalin seitsemän tilalle ja olemme tainneet voittaa henkilökunnan luottamuksen, sillä nyt saamme 2 wc- paperirullaa viikonlopuksi! Täällä ei turhaan törsäillä.

Pauline siivoaa kämppämme aina puhtaaksi ja vaihdamme yleensä kuulumisia. Hänen työaika on 9- 17 ja viitenä päivänä viikossa, kesälomaa kertyy 3 viikkoa vuodessa, talvilomaa ei tunneta – mitäpä sitä pitämään, kun ei ole talveakaan…

Olemme tuoneet veneestä kippoa ja kappoa tänne, samoin pöytäliinoja. Asunto tuntuukin nyt kodilta. Meillähän on kotoisa kaasu – uuni, jääkaappi ja jopa mikro täällä. Ja pyykkikoneet ihan vieressä vapaasti käytettävissä. Luksusta.

Iltapäivällä pikku kieppi rannalle. Uinti merivedessä virkistää aina. Ja valokuvattavaa piisaa joka kerta.

Takaisin palatessa ihmettelimme autokoulun autoja - niiden ratissa on vain ja ainoastaan naisia. Arvelimme, etteivät miehet täällä maassa kortilla ajele. Ja niinhän se oli, kun kysyttiin paikallisilta. Miehet ovat itseoppineita eivätkä koulua tarvitse. Rattijuoppoudesta (jos nyt sellaista tunnetaan) voivat vain naiset saada korttinsa hyllylle kuivumaan.

Ruotsalaisten poikain ilonpitoa

Paikallinen uimari

Täällä linnut käväisevät sokeritankkauksessa baarissa

Viikolla pidettiin lähikuppilassa bingo ja pääpalkintona oli lammas. Sen voitti joku veneilijä. Toivottavasti oli takahytissä vielä tilaa...

Huomenna suuntaamme Jussin ja Kimmon kanssa kalamarkettiin ja ostamme illaksi grillattavaa kalaa sekä lisukkeita. Suuntaamme  Mona F – veneeseen iltaa viettämään. Pääsemme vaihteeksi jolla-ajelulle. 

Serenasta sen verran, että se on pesty ja puleerattu. Virallinen arvioija kävi keskiviikkona ja tuomio oli realistinen. Arvo on kymmenen prosenttia siitä, kun Serena starttasi Suomesta. Piste.
Korjauskustannukset 50 000 USD. Euroopasta saa sillä rahalla 20 vuotta nuoremman ja hiukan isomman veneen. Valitettavasti näin on totuus. Serena halusi Karibialle ja tänne se saa jäädä.
Nyt sitten etsimme ostajaa…

Mutta täytyy myöntää, että nukumme nyt paremmin, kun asioihin on tullut joku selvyys.

Suihku kutsuu hikistä kirjoittajaa.