Uusia päiviä

Huomenta. Ulkona tuulee kovin ja sataa vettä. Hiippailin koneeni ääreen, sillä heräsin taas neljän jälkeen. Tosin nukkumaan mentiin jo kahdeksan jälkeen, niin kaipa yöuni on riittävä. Ellei siitä laske pois paria herätystä siinä välillä. Naapurin 4 koiraa näet pitävät haukkumiskisoja aina öisin. Tahi meteliä vartijan avatessa aaltopellistä tehtyä porttia, kun tulija on ensin tuutannut autostaan käskyn.


 

Serena keikkuu Rannikkovartioston laiturissa. Henkilökunta suhtautuu veneellä käynteihimme ymmärtäväisesti ja ovat muutenkin olleet erittäin kohteliaita. Vaihtoehdothan ovat meilläkin vähissä, sillä miten me saisimme veneen siirrettyä ankkuriin - emme uskalla testata, toimiiko moottori, koska veneen alla menee mahdoton määrä vaijereita, purjeenriekaleita ja köysiä katkenneen maston jäljiltä. Ja koska vesi on sameaa eikä meillä ole snorklausvempaimia, on turha yrittää käynnistää konetta – meidän tuurilla kone starttaisi ja kaikki härpäkkeet olisivat potkurin ympärillä alle sekunnissa.

Jos saisimme veneen ankkuriin, olisimme ikuisia jollaliftareita, sillä jolla on rikkoutunut, muutenhan se olisi kelvannut varkaille. Yritämme tutkia, josko siitä saisi vielä kulkupelin. Tietenkin varkaat veivät airot ja perämoottorin mennessään.

 

Päätimme eilen antaa koko veneen olla ja teimme aamulla kävelyretken kohti True Blue Bayta. Flora ja fauna – retkellä bongasimme haikaroita, rapuja, liskoja ja ravintolan, jossa nautimme merelle katsellen juotavat.

Tulimme takaisin asunnolle ja valmistin aterian. Veneeseen oli jätetty osa säilykkeitä ja olemme kantaneet niitä tänne asunnolle. Niinpä söimme perjantaina Lotan ja Teemun Puerto Ricossa antamaa hernekeittoa ja eilen ankanrintaa sekä hedelmäsalaattia. Huomenna papuja jne…

Iltapäivällä, kun aurinko ei enää polttaisi vaaleaa hipiäämme, lähdimme uudelle kävelylenkille. Suuntasimme vajaan puolen tunnin matkan kohti rantaa. Istuimme hiekkarannalla katsellen Prickly Bayn ankkurissa olevia veneitä. Ne keinuivat kilpaa maininkien mukana.

Joku tuli jollalla lähelle rantaa, laski pikkuankkurin veteen ja kuski ui rantaa. Jotkut taas uskaltautuivat yrittämään rantautumista kovista mainingeista huolimatta.

Hentti kysyi, kaipaanko purjehtimista? Ei, en kaipaa, sillä itse purjehtiminen on mukavaa oikeastaan ja ainoastaan Suomen kauniissa saaristossa. Mutta kaipaanko muuten tätä elämää, kysyi Hentti uudestaan. Kyllä. Kaipaan. Kaipaan uimista ja päivittäisiä kurkistuksia vedenalaiseen elämään.
Kaipaan merituulen läpivetoa veneessä, kaipaan kauniita auringonnousuja ja -laskuja. Kaipaan sitä tunnetta, kun saavuttiin uuteen paikkaan. Kaipaan tuoreiden hedelmien ja vihannesten makua.
Kaipaan niin montaa asiaa, mutta onneksi muistan kaiken kaipaamani ja se saa riittää. Olemme olleet onnekkaita, että olemme kokeneet kaiken tuon. 

Pulahdimme iloisina veteen ja annoimme maininkien viedä.