Karibialainen bussimatka

Kävelimme lauantaiaamuna bussiasemalle ja suuntana Harrison Cave, eli tippukiviluolat.

Vilinä oli melkoinen, sillä aamuvirkut olivat jo käyneet ostamassa tuoretavarat torilta ja käyneet kaupassa. 5-6 muovikassin kera odotteli usea pyöreä, tumma nainen bussin tuloa. Kysyttyämme neuvoa mistä bussi lähtee, saimme käskyn hypätä bussiin ja kun ollaan maassa nimeltään Little England, käynti bussiin oli vasemmalta sivulta, kuskin istuessa rastaletteineen oikealla puolella.

Apulaisia oli kaksi - toinen, nuori poika, söi ananasta istuen moottorikopan päällä ja toinen, nuori nainen huitoi ulkona kyytiläisiä sisään. Samaan aikaan kuski katosi jonnekin ja tuli 10 minuutin kuluttua. Kymmenien tuuttausten ja huutojen saattelemana kuski kurvasi ulos asemalta ja kaasutteli mutkat suoraksi kaupungin halki. Joskus jonkun huitoessa pysähdyksen merkiksi, lyötiin losssit pohjaan ja jompikumpi apulaisista hyppäsi ulos huitomaan asiakkaita sisälle. Kun kaikki oli saatu mukaan, apuri pamautti oven vieressä olevaa peltiä pari kertaa lähdön merkiksi kuskille. Ja sitten taas mentiin.

Rahastus tapahtui matkan aikana - rastalettinen nainen farkuissaan ja t- paidassaan laahusti käytävällä, ottaen jokaiselta 2 dollarisen, mytäten sen takataskuun. Myöhemmin ne laitettiin pakastuspussiin, joka lojui moottorikopan päällä.

Rap tai Reggae musiikki soi täysillä, niin ettei vierustoverin puhetta kuullut, vaikka kuinka yritti sinnitellä. Välillä kuski tai apurit huutelivat tutuille tervehdyksiä auki olevista ikkunoista, välillä kuski laitteli tekstiviestejä menemään. Olimme ainoat vaaleaihoiset ja näytimme ilmeillä, että näinhän meillä Suomessakin matkataan, eihän tässä mitään outoa ole!

Matka kiemurteli läpi paikallisten asuinalueiden ja ohimenevät talot vaihtelivat tyyleiltään kovasti – oli lautahökkeliä aaltopeltiaidalla reunustettuna tai hienoja, rapattuja kivitaloja hoidettuine puutarhoineen. Eläimiä - oli se sitten koira tai kissa, lehmä tai lammas - ei juuri näkynyt matkalla. Mutta sen sijaan pikku juomaravintoloita oli tämän tästä ja miehet siellä nauttivat lauantaiaamusta, olipa joku jo nukahtanut kadulle.

Bongattu linja-autoasemalla!

Pääsimme perille ja nauroimme, miettiessämme vastaavanlaista matkatoteutusta välille Parainen –Turku.

ITSE TIPPUKIVILUOLA

Bridgetownin kraanavesi saadaan tippukiviluolasta, vesi on juomakelpoista ja erittäin hyvää. Luola löydettiin 1600- 1700 luvulla ja nimensä se sai silloisen maanomistajan sukunimen mukaan.

Kävimme noin 60 metriä syvällä olevassa luolassa tunnin kestävän opastetun kierroksen - saimme upeita kuvia, paljon tietoa ja vaatteemme märiksi ylhäältä tippuvasta vedestä. Ja vaikka käynti oli ”perusturisti ” tavaraa, oli se kuitenkin käymisen arvoinen.

Ulkona meitä odotti hauskin yllätys. Kymmenkunta apinaa kiipeili rehevissä puissa ja jokunen utelias poseerasi aikansa kameramme edessä, hypäten sitten kyllästyneenä kavereidensa luokse.