Syntymäpäiväjuhlaseikkailu

Annetin ja Jacqin tuttavalla oli syntymäpäiväjuhlat ja he houkuttelivat itse Elviksen mukaan. Esitys olisi juhlasankarille yllätys. Veimme jollalla äänentoistolaitteet ja esiintymisvaatteet telakalle, missä ne pakattiin kaverilta lainattuun autoon. Föönasin peruukin telakalla veneen alla ja laitoin styroxpään peruukkeineen tynnyrinpäälle odottamaan lähtöä. Veneessä loihdin Annetelle juhlakampauksen. Sillä aikaa peruukki oli tietysti pudonnut saviseen maahan ja toinen puoli oli rähjäinen, vaan haitanneeko tuo. Kuudelta saapui yksinpurjehtija Nico ja oli siis aika lähteä. Kukaan ei oikein tarkkaan tiennyt juhlapaikkaa, muutakuin että se oli toisella puolella saarta.

Meitä oli siis viisi autossa ja keikkakamat takana. Matkahan olisi sujunut muuten hyvin, elleivät saaren tielaitoksen kaverit olisivat rakentaneet niin paljon hidasteita. Auton pohja ryysti hidasteita, välillä auto jäi pohjasta kiinni ja meidän oli noustava pois autosta, jotta se irtosi. Mietimme ääneen, miten paljon kaveruus autonomistajan kanssa kestää…

Nicolla oli mukana kartta - se tavallinen paikallinen, jossa on epämääräisesti piirretty tie sinne, toinen tänne. Juhlat alkoivat puoli seitsemältä ja pimeys alkoi laskeutua. Auto kipusi ylös vuorelle ja näkymä alas valaistuun kaupunkiin oli upea. Tie alkoi kaveta ja loppujen lopuksi päättyi. Kolme dobermannia pyöri kadulla – niitä oli tasan kaksi liikaa juhlapaikan tunnusmerkkeihin verrattuna.

Täyskäännös ja sama kiemurainen tie alas. Kysyimme matkalla sijaintiamme muutamalta paikalliselta. Ei oltu kuulemma sielläpäinkään, missä pitäisi. Olimme auttamattomasti myöhässä ja eksyksissä.

Annet alkoi navigoida ja me muut varoittelimme edessä olevista töyssyistä. Jacq pujotteli niitä kuin slalom mäessä keppejä. Vihdoin löysimme oikean tien ja jäljellä oli vain  loppusilaus – itse juhlapaikan löytäminen. Tie muuttui hiekkatieksi ja sateen jäljiltä olevat kuopat syvenivät. Nousimme juhlahepenissä ulos autosta keventääksemme kuormaa. Pimeässä kävelimme jalat vuoroin lätäköissä tai kuopissa. 

Vihdoin pääsimme talolle, missä se oikea dobermanni oli portilla vastassa. Ja itse juhlasankari oli heiluttamassa iloisesti.

Juhlat olivat kivat ja Elvis- yllätys oli mieluisa. Talon emäntä omisti Steel- rummut ja saimme testata niiden soittamista. Ruokaa oli yllin kyllin, sillä kaikki olivat tuoneet sitä mukanaan.

Edessä oleva kotimatka nauratti tai huolestutti - montakohan tuntia siihen nyt menisi? Hyppäsimme autoon ja ensimmäinen ongelma oli jo sähköisessä portissa - se aukesi ja meni saman tien kiinni. Kolmannella yrityksellä sujahdimme siitä ulos ja noudatimme uusia ajo-ohjeita. Niiden mukaan ei olisi odotettavissa hiekkateitä ollenkaan.

Mäki lähti jyrkkään nousuun ja Jacq vaihtoi mateluvaihteen päälle. Mutta puolessavälissä mäkeä eturenkaat alkoivat sutia tyhjää kuivalla betonitiellä! Miten se on mahdollista, kun ei ole luntakaan? Hyppäsimme äkkiä ulos autosta työntämään ja Jacq yritti kitkutella pikkuhiljaa ylöspäin. Moottori ulisten auto liikkui ja saimme kävellä koko jyrkän mäen päälle, ennen kuin uskalsimme istuutua penkeille. Olisipa joku ollut näkemässä - juhlahepenet yllä työntämässä autoa keskellä yötä. Tämä taisi olla kaikille hauskin automatka koko elämän aikana.

Pääsimme telakalle ehjinä, mutta autosta ei ole takeita. Siirsimme keikkakamat jollaan ja ajelimme täydenkuunvalossa takaisin veneelle. Meri oli tyyni ja kuu valaisi hienosti hiekkapohjaan saakka.