Annetin ja Jacqin tuttavalla oli syntymäpäiväjuhlat ja he
houkuttelivat itse Elviksen mukaan. Esitys olisi juhlasankarille yllätys.
Veimme jollalla äänentoistolaitteet ja esiintymisvaatteet telakalle, missä ne
pakattiin kaverilta lainattuun autoon. Föönasin peruukin telakalla veneen alla
ja laitoin styroxpään peruukkeineen tynnyrinpäälle odottamaan lähtöä. Veneessä
loihdin Annetelle juhlakampauksen. Sillä aikaa peruukki oli tietysti pudonnut
saviseen maahan ja toinen puoli oli rähjäinen, vaan haitanneeko tuo. Kuudelta
saapui yksinpurjehtija Nico ja oli siis aika lähteä. Kukaan ei oikein tarkkaan
tiennyt juhlapaikkaa, muutakuin että se oli toisella puolella saarta.
Meitä oli siis viisi autossa ja keikkakamat takana. Matkahan
olisi sujunut muuten hyvin, elleivät saaren tielaitoksen kaverit olisivat
rakentaneet niin paljon hidasteita. Auton pohja ryysti hidasteita, välillä auto
jäi pohjasta kiinni ja meidän oli noustava pois autosta, jotta se irtosi.
Mietimme ääneen, miten paljon kaveruus autonomistajan kanssa kestää…
Nicolla oli mukana kartta - se tavallinen paikallinen, jossa
on epämääräisesti piirretty tie sinne, toinen tänne. Juhlat alkoivat puoli
seitsemältä ja pimeys alkoi laskeutua. Auto kipusi ylös vuorelle ja näkymä alas
valaistuun kaupunkiin oli upea. Tie alkoi kaveta ja loppujen lopuksi päättyi.
Kolme dobermannia pyöri kadulla – niitä oli tasan kaksi liikaa juhlapaikan
tunnusmerkkeihin verrattuna.
Täyskäännös ja sama kiemurainen tie alas. Kysyimme matkalla
sijaintiamme muutamalta paikalliselta. Ei oltu kuulemma sielläpäinkään, missä
pitäisi. Olimme auttamattomasti myöhässä ja eksyksissä.
Annet alkoi navigoida ja me muut varoittelimme edessä
olevista töyssyistä. Jacq pujotteli niitä kuin slalom mäessä keppejä. Vihdoin
löysimme oikean tien ja jäljellä oli vain loppusilaus – itse juhlapaikan löytäminen. Tie
muuttui hiekkatieksi ja sateen jäljiltä olevat kuopat syvenivät. Nousimme
juhlahepenissä ulos autosta keventääksemme kuormaa. Pimeässä kävelimme jalat
vuoroin lätäköissä tai kuopissa.
Vihdoin pääsimme talolle, missä se oikea dobermanni oli
portilla vastassa. Ja itse juhlasankari oli heiluttamassa iloisesti.
Juhlat olivat kivat ja Elvis- yllätys oli mieluisa. Talon
emäntä omisti Steel- rummut ja saimme testata niiden soittamista. Ruokaa oli
yllin kyllin, sillä kaikki olivat tuoneet sitä mukanaan.
Edessä oleva kotimatka nauratti tai huolestutti - montakohan
tuntia siihen nyt menisi? Hyppäsimme autoon ja ensimmäinen ongelma oli jo
sähköisessä portissa - se aukesi ja meni saman tien kiinni. Kolmannella
yrityksellä sujahdimme siitä ulos ja noudatimme uusia ajo-ohjeita. Niiden
mukaan ei olisi odotettavissa hiekkateitä ollenkaan.
Mäki lähti jyrkkään nousuun ja Jacq vaihtoi mateluvaihteen
päälle. Mutta puolessavälissä mäkeä eturenkaat alkoivat sutia tyhjää kuivalla
betonitiellä! Miten se on mahdollista, kun ei ole luntakaan? Hyppäsimme äkkiä
ulos autosta työntämään ja Jacq yritti kitkutella pikkuhiljaa ylöspäin.
Moottori ulisten auto liikkui ja saimme kävellä koko jyrkän mäen päälle, ennen
kuin uskalsimme istuutua penkeille. Olisipa joku ollut näkemässä - juhlahepenet
yllä työntämässä autoa keskellä yötä. Tämä taisi olla kaikille hauskin
automatka koko elämän aikana.
Pääsimme telakalle ehjinä, mutta autosta ei ole takeita.
Siirsimme keikkakamat jollaan ja ajelimme täydenkuunvalossa takaisin veneelle.
Meri oli tyyni ja kuu valaisi hienosti hiekkapohjaan saakka.
2 kommenttia:
terveisiähiukan pohjoisempaa, freeport bahama. vielä muutama päivä täällä ja espanjaan toiseen telakointiin. kiva seurailla teidän "edesottamuksia"! turvallista matkaa. t:mika
Eli melko lähelläollaan. Me käännetään tänään kokka etelään. Telakkapaikka Grenadassa. Hasta luego!
Lähetä kommentti