Sunnuntaiaamu koitti ja otimme junan kohti Lissabonia. Joimme aamukahvit laitakaupungilla ja kävelimme lentokentälle, nappasin matkalta pari kukkaa rintapieleen, sillä olimme sopineet tapaavamme Ankin ja Svanten ”rehut rinnassa”. Kone saapui ajallaan ja he saapuivat heilutellen sinivalkoista Paraisten Venekerhon lippua, jonka Seppo oli mukaan laittanut. Saamme nostaa siis seuran lipun Maamme laulun soidessa salkoon! Hyvä Suomi ja Parainen!
Hyppäsimme bussiin ja ajoimme rautatieasemalle, josta lähti juna Cascaisiin. Matka kulkee rannikkoa pitkin ja hienoa nähtävää riittää 40 minuutin matkan ajaksi. Perillä otimme taksin ja saavuttuamme satamaan huomasimme Tommy ”Bach” från Stockholm saapuneen Cascaisiin! Olipa hauska tavata taas. Samat pitkänmatkan veneet kulkevat toinen toistensa perässä ja useimmiten sattuvat samoihin satamiin, ihan vahingossa, niin kuin nytkin.
Pääsimme veneeseen ja saimme tavarat sisälle sekä pressun kiinni, kun sade alkoi. Se voimistui illan mittaan ja tuuli yltyi 12–17 m/s. Keskiyöllä tuuli oli puuskaista ja parhaimmillaan 20 m/s ja aallot tulivat tuulen mukana yli aallonmurtajan, suolavesi vain roiskui satamassa veneiden keikkuessa edestakaisin ja lepuuttajat eivät enää pysyneet laitureiden ja veneiden välissä. Sisällä meteli kuulosti siltä, kuin vene olisi laitettu ajamaan metrokiskoille sata kilometriä tunnissa. Kävimme ulkona muutamaan otteeseen siirtämässä niiden paikkaa ja korjaamassa köysien asentoa ja muutaman minuutin ulkona olo sai vaatteet märiksi roiskuvasta suolavedestä ja sateesta. Veneemme oli kaukana aallonmurtajasta, mutta minkähänlainen meteli siellä ihan vieressä mahtoi olla?
Aamulla veneilijät tekivät tarkastuskierroksia, mutta ilmeisemmin mitään isompaa vahinkoa ei ollut sattunut. Veneemme kannelle oli lentänyt veden mukana hiekkaa ja lepuuttajan suojapussi oli mennyt puhki, laiturit olivat ilman sähköä ja sähköinen portti ei toiminut, muuten kaikki näytti normaalilta.
Harva veneilijä halusi merelle kokeilemaan, kuinka korkeita aaltoja siellä oli jäljellä.
Olimme arvanneet kelin huononevan miehistölisäyksen myötä, mutta että näin rajusti…
Hyppäsimme bussiin ja ajoimme rautatieasemalle, josta lähti juna Cascaisiin. Matka kulkee rannikkoa pitkin ja hienoa nähtävää riittää 40 minuutin matkan ajaksi. Perillä otimme taksin ja saavuttuamme satamaan huomasimme Tommy ”Bach” från Stockholm saapuneen Cascaisiin! Olipa hauska tavata taas. Samat pitkänmatkan veneet kulkevat toinen toistensa perässä ja useimmiten sattuvat samoihin satamiin, ihan vahingossa, niin kuin nytkin.
Pääsimme veneeseen ja saimme tavarat sisälle sekä pressun kiinni, kun sade alkoi. Se voimistui illan mittaan ja tuuli yltyi 12–17 m/s. Keskiyöllä tuuli oli puuskaista ja parhaimmillaan 20 m/s ja aallot tulivat tuulen mukana yli aallonmurtajan, suolavesi vain roiskui satamassa veneiden keikkuessa edestakaisin ja lepuuttajat eivät enää pysyneet laitureiden ja veneiden välissä. Sisällä meteli kuulosti siltä, kuin vene olisi laitettu ajamaan metrokiskoille sata kilometriä tunnissa. Kävimme ulkona muutamaan otteeseen siirtämässä niiden paikkaa ja korjaamassa köysien asentoa ja muutaman minuutin ulkona olo sai vaatteet märiksi roiskuvasta suolavedestä ja sateesta. Veneemme oli kaukana aallonmurtajasta, mutta minkähänlainen meteli siellä ihan vieressä mahtoi olla?
Aamulla veneilijät tekivät tarkastuskierroksia, mutta ilmeisemmin mitään isompaa vahinkoa ei ollut sattunut. Veneemme kannelle oli lentänyt veden mukana hiekkaa ja lepuuttajan suojapussi oli mennyt puhki, laiturit olivat ilman sähköä ja sähköinen portti ei toiminut, muuten kaikki näytti normaalilta.
Harva veneilijä halusi merelle kokeilemaan, kuinka korkeita aaltoja siellä oli jäljellä.
Olimme arvanneet kelin huononevan miehistölisäyksen myötä, mutta että näin rajusti…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti