Dominicalta kohti pohjoista

 Kohti pohjoista

Ihmeiden aika ei ole ohi, sillä lopultakin jätimme tiistaina Portsmouthin pohjaan tulleen ankkurikuopan.

Viimeisenä iltana istuimme Tomin ja Kirstinin veneessä syöden ja laulellen, Hentin soittaessa kitaraa.
Ilma oli leuto, vain pieni tuulenvire pyyhkäisi kantta silloin tällöin ja kuu oli poikittain. Heidän oli vaikea uskoa, että Suomessa kuu on pystyasennossa. Vene rullasi koko illan ja yön. Kun kello soi aamulla, olisi voinut nukkua vielä muutaman tunnin, sen verran rullaaminen sotki yöunia. Mutta päätetty mitä päätetty – tänään lähdemme kohti Guadaloupea.

Purjehduskeli oli paras tähän astisista. Tuuli 5-6 m/s idästä ja aallonkorkeus oli olematon. Tuntui kuin olisi purjehtinut Suomenvesillä. Kannella pystyi istumaan kastumatta, vain nauttien aaltojen äänestä. Isopurje ja genua vei meitä tasaisesti eteenpäin.
Fregattien lisäksi muita lintuja ei juuri näkynyt. Merikilpikonna nautti auringosta kelluen pinnalla. Uistin pääsi mereen, vaan ei tullut sintin sinttiä.

Perillä Saintesin saarella huomasimme, miten paljon kirkkaampaa vesi oli täällä kuin Dominicalla. Ymmärsin, miksi arrakit antoivat aikoinaan maalle nimen Karukera - mikä tarkoittaa ”Ihanien vesien saarta.” Ensimmäiseksi loikkasimmekin uimaan ja sitten maahantulovirallisuuksien kimppuun maihin sekä patongin ja juuston ostoon.

Poijussa kiinni

Kirkon rappusilla

Point a Pitren paatit

Aamulla köysi irti poijusta ja viiden tunnin kuluttua häämötti edessä Point a Pitre. 30 000 asukkaan kaupungin edustalla valittavana on muutama ankkuripaikka tai 1000 paikkainen vierasvenesatama. Laskimme ankkurin veteen ja ympäristö oli ehkä tähänastisista omituisin. Puoliuponneita veneitä joka puolella, olipa näkyvissä pari purjevenettä, joiden masto törrötti muutaman metrin vedenpinnan yläpuolella rungon ollessa pohjassa. Telakka vieressä ja ympärillämme taisi olla viallisten veneiden jono sinne.

Lähdimme jollalla marinaan. Siellä meinasi mennä niskat nurin – useimpien veneiden pituudet olivat yli sata jalkaa. Pestattu henkilökunta pesi ja kiillotti niitä taukoamatta ihmisten ällistellessä purjeveneen kokoa.

Kävelimme muutaman kilometrin lenkin kaupunkia kohti. Oli iltapäivä, kadun vieressä istui enemmän ja enemmän vähäpukeisia, runsaspovisia naisia. Kesti hetken, ennen kuin ymmärsimme heidän odottelevan asiakkaita. Joku mies kivitti isolla kivellä koiraa ja melkein osui naisiin.  Mikä muutos Dominican rauhallisuudesta!

Bongasimme Suomenlipun kotimatkalla ja kävimme koputtamassa veneen kylkeen. Piiparin perhe oli ylittänyt Atlantin Arc:in kisassa ja olivat pikkuhiljaa menossa kotimaata kohden. Mukava perhe ja istuimmekin muutaman tunnin vaihdellen tarinoitamme” miksi olimme täällä Karibialla”. Jutustelu jatkui vielä seuraavana iltana heidän hyvien antimien seurassa – juustoja,viinejä, taateleita ja hyvää rommia. Puoliltaöin suuntasimme jollalla kotiin. Matka oli valaistu alhaalta käsin, sillä planktonit loistivat jollan liikkuessa eteenpäin. Erikoinen näky!